Joulupukille (miksi nimesi on muuten JouluPUKKI eli urospuolinen jouluvuohi eikä vaikka JouluKANI?)

Moi Joulupukki!

Olen 2-vuotias risteytyskani Helsingistä, se kaikista kiltein, Gustav Kani. Ja ihanin upein. Kahtena edellisjouluna en ole käynyt kirjeenvaihtoa kanssasi, joten ajattelin, että voin tänä vuonna esittää myös edellisvuosien edestä lahjatoiveita, ole hyvä.

Pitemmittä puheitta - toivon lahjaksi:

1. Heinätunnelin. Isäntä pitää höpönpöppönä ajatusta, että minulle varta vasten ostettaisiin tunneli. Kun yleensä tapahtumaketju menee niin päin, että isäntä ostaa itsellensä jotain, joka on pakattu pahvilaatikkoon, minkä seurauksena minä saan tunnelin. Yhyy, olen niin onneton, kun joudun käyttämään tunneleina vanhoja pahvilaatikoita - ne maistuvatkin niin pahalle!

2. Tyttöystävän. Sellaisen kivan, söpön ja pienen ja valkoisen. Valkean. Valkeahkon. Vaalertavan. Sellaisen, joka osaa myös käydä vessalaatikolla eikä siis ole mikään bimbo blondi, vaan älykäs siinäkin mielessä, että tajuaa olla syömättä ruokiani.

3. Koska isäntä ja emäntä pelaavat kaiket illat lautapelejä eivätkä he tykkää, että tulen jäniksenkäpälöimään heidän nappuloitaan, toivoisin lahjaksi omaa peliä. Osaavatko tonttusi tehdä sellaisen pelin, jossa voin osoittaa älykkyyteni ja/tai josta voi saada palkinnoksi ruokaa? Eli siis juomapelit jätän emännälle, mutta ruokapelit ovat enemmän minun juttuni.

4. Sitten toivon viinirypäleitä, sellaisia vihreitä. Ja rusinoita eli kuivattuja viinirypäleitä, ja kuivaa leipää. Omena käy punaisena ja vihreänä, mutta ei ylikypsänä, vaan ompun pitää mukavan räväkästi rapsahtaa hampaideni välissä, kun puraisen hedelmästä palasen. Banaani sitä vastoin ei saa rapsahtaa eikä se saa olla väriltään vihreä, eikä ainakaan punainen, vaan keltainen kuin kulma-aurinko.

5. Lisäksi toivoisin sähköhammasharjan, hiustenkuivaajan, jouluvalot, telkkarin, radion, epilaattorin, ulkoisen kiintolevyn, pöytävalaisimen, leivänpaahtimen, vedenkeittimen, mikroaaltouunin tai takakaiuttimet. Eli laitteen, jossa on johto.

6. Haluaisin myös liukuestesukat, jotta käpälät eivät luisuisi parketilla ja voisin vaivattomammin pompsahtaa ruokapöydälle.

7. Toivon myös kirjan. Se voisi olla vaikka Pikku Pupu ja Porkkanalaakson seikkailut. Tai Kani kuriton. Mahdollisesti myös Pupu Tupunan pulma. Tyylisuunnaltaan se voisi olla myös sanakirja tai fantastinen fantasiamestariteos tai häkellyttävä jännäri. Kaikki käy, kunhan on kovat kannet.

Olen ollut koko vuoden ahkera johtotehtävissäni ja kiltti emännälle etenkin silloin, kun hän on silittänyt otsaani. Emäntäkin on ollut kiva, joten tuo hänellekin jotain, mutta kautta viiksikarvojeni, älä missään nimessä tuo sitä ponia, jota hän toivoo! Tajuatko, että sellainen hirnahtelija syö heinää, omppua ja porkkanaa päivässä yhtä paljon kuin meikäkani syö puolessa vuodessa!

PS: Lahjani voit toimittaa mummulaan. Olen joulun siellä.

Sisustan, somistan, kalustan, nakerran!

Yksi lempipuuhistani on katsoa emännän kanssa telkkarin sisustus- ja viherpiiperrysohjelmia. No nyt talvella käytännön piipertäminen on aika vähäistä - mitä nyt kierrän emännän kanssa kerran viikossa kastelemassa kaikki kotimme 15 viherkasvia. Tai siis emäntä kastelee, minä toimin työnjohtajana ja teen ehkä hampaillani pientä harvennustyötä.

Sen sijaan sisustaminen on talvellakin in, ja olen oikeasti aika haka tekemään pientä pintaremonttia. Tuossa menneellä viikollakin päätin vähän tuunata keittiön betoniseinää: porasin siihen sapelihampaillani koristeellisia koloja. Emäntä järkyttyi ja kiljui, että ellen heti lopeta projektiani, meille tulee hammaslääkärireissu, höh.

Kerran mieleni kaipasi piristystä, joten päätin sisustaa häkkini uusiksi sillä välin kun emäntä oli kaupungilla. En kuitenkaan ollut kovin tyytyväinen lopputulokseen, jossa vessalaatikko oli heinien ja ruokakupin päällä. Alkoi hiukan vatsaa kurnia.

Tällä viikolla emäntä sitä vastoin asensi häkkiini häkellyttävän härvelin, heinätelineen. Se se vasta onkin mielenkiintoinen vekotin! Viime päivinä en ole ehtinyt tehdä juuri mitään muuta kuin syödä heinää, koska telineestä tarjoiltu heinä maistuu paljon herkullisemmalta kuin sama tavara lattialta tarjoiltuna.

Yksi häkkini parhaista sisustuselementeistä on kuitenkin Kaninkolo. Emäntä ja isäntä ovat sen minun mittojeni mukaan ihan itse suunnitelleet ja rakentaneet. Piiloudun Kaninkoloon, kun kuulen pölynimurin äänen. Toisaalta Kaninkolo toimii myös tähystystornina: öisin hengaan Kaninkolon katolla, ja kun emäntä ja isäntä eivät ole kotona, vartioin kotia katolta käsin ja häädän rosvot tiehensä.

Viimein myös kekkasin, etteivät tähystystorni ja heinäteline suinkaan ole toisensa poissulkevia huvituksia, vaan niistä pystyy nauttimaan myös samanaikaisesti.

Kylässä

Viime viikonloppuna olin kylässä isännän papalla. En ollut ikinä ennen varsinaisesti kyläillyt kenenkään luona - aina minut on kyläreissujen ajaksi jätetty vahtimaan kotia, höh. Vaikka toki arvostan kotivahdin pestinkin hyvin korkealle. Ja emäntä arvostaa myös: hän aina kehuu, että ikinä ei ole päässyt kotiimme varkaat iskemään, kun Gustav Kani on ollut kotia puolustamassa. Nyt kuitenkin pääsin kylään, jossa oli huisin hauskaa.

Minulle otettiin kylään jopa oma vessalaatikko mukaan. Harmi vaan, että olimme kylässä sen verran vähän aikaa, ettei minulle sattunut tulemaan pissahätä. Muutenkin minua pyydettiin olemaan kylässä aivan kuin kotonani, ja toki olin! Hyppäsin oitis sohvalle silitettäväksi. Kovin kauan en kuitenkaan malttanut ottaa silityksiä vastaan, sillä minulla oli kiire päästä tutkimaan, voiko sohvan alla tehdä johtotehtäviä. Kyläilyyni oli selvästi varauduttu, sillä kännykän laturi oli otettu minun takiani irti seinästä - harmi. Loikahtelin myös sohvapöydän alla kuin kotona konsanaan, iskin hampaani sohvapöydän jalkaan ja asetuin ruokakomeron eteen odottamaan, että kaapin ovi avautuisi aa) ajatuksen voimalla tai bee) söpöyteni ansiosta ja että eteeni ilmestyisi ruokaa.

Emäntä ja isäntä joivat kylässä kahvia ja söivät kakkua ja popsivat keksiä ja mutustelivat munkkia. Meikäkanille isännän pappa antoi näkkileivän. Tajuatteko - kokonaisen näkkärin!!! Ikinä koskaan milloinkaan en ollut ollut ollut kylässä, ja ikimaailmassa ikinä milloinkaan koskaan aiemmin 2,5 vuoden pituisessa elämässäni minulle ei ollut annettu kokonaista näkkäriä! Niinpä tästä lähtiän kun isäntä ja emäntä aikovat lähteä kylään, olen ensimmäinen, joka odottaa ulko-ovella kyläänlähtöä! Söin koko näkkärin. Kerralla. Nuoleskelin vielä murutkin lattialta. Emäntä on opettanut, että kuppi pitää syödä tyhjäksi.

Sain kylässä myös omenaa. Se tarjoiltiin eteisessä, mutta kiikutin sen suussani olohuoneen lattialle, jotta pystyisin samalla kuulostelemaan suurilla korvillani, mistä muut keskustelevat. Söin myös omenan kokonaan, tietty. Emäntä on opettanut, että kaikkea mitä tarjotaan, pitää ennakkoluulottomasti maistaa. Hik. Örps.

Tässä olen ihanassa kylässä ja seuraan mielenkiintoista keskustelua.

Punainen matto, täältä tullaan!

Minusta tehtiin kesällä luontodokumentti. Sen teki emäntäni isä ja sen nimi on Gustav Kanin ihmeelliset seikkailut. Se on kaksiosainen mestariteos, joka kestää yhteensä 40 minuuttia.

Dokumentti kuvattiin maalla ja siinä minä seikkailen, syön voikukanlehtiä, kaivan, kahlaan heinän keskellä,olen komea ja rohkea, iloloikkaan, hieron leukaani kaikista vehreimpään maahan ja merkkaan siten maan omakseni ja otan vastaan silityksiä ja ihailua.

Dokumentin ensi-ilta oli kuulemma ollut jo jokin aika sitten, mutta minua - dokumentin kirkkainta tähteä - ei tuolloin vaivauduttu kutsumaan television ääreen, mistä olen ikuisesti katkera. Minulle dokumentti näytettiin vasta tänään. Aluksi en ihan ymmärtänyt, että kyseessä oli dokumentti ja että dokumentissa esiintyvä hahmo olin todellakin minä. Sen sijaan luulin, että joku vieras, varsin komeannäköinen uroskani oli tunkeutunut reviirilleni. Noloa myöntää, mutta juoksin oikopäätä sohvan taakse piiloon tuota jalopiirteistä kaniinia. Pian emäntä tuli kuitenkin ykkösleffaherkkujen eli porkkanannaattien kanssa houkuttelemaan minua pois sohvan takaa ja aloin ylpein mielin nauttimaan debyyttielokuvastani.

 Muutenkin olen viime aikoina katsellut ja kuunnellut emännän kanssa mukavia filmin- ja biisinpätkiä. Kun näitä vertaa omaan näyttelijänsuoritukseeni, nämä eivät tietenkään ole mistään kotoisin, mutta ihan viihdyttäviä silti:

1. Olen varma, että tuo tyyppi, jolla on pisimmät korvat, on veljeni. Hän on yhtä tomera ja suuriegoinen kuin minä.

2. Tämä laulu kertoo minusta: "Poimin banaanin, poimin päärynän. Poimin kaikki hedelmät, joihin yletän. Olen uhkarohkea, mutta ahkera puutarhurin pieni apina."

 3. Pikku Pupu keksii verrata rakkauttaan avaruuteen: hän nostaa katseensa pensaiden yli. Öinen taivas on suuri ja tumma. Mikään ei voi olla kauempana kuin taivas.

– Minä rakastan sinua niin paljon kuin täältä on matkaa kuuhun, Pikku Pupu sanoo ja sulkee silmänsä.

– No se on kyllä paljon, sanoo Iso Pupu liikuttuneena. – Todella paljon.

Iso Pupu laskee Pikku Pupun hellästi lehtivuoteelle. Hän kumartuu ja antaa Pikku Pupulle hyvänyönsuukon. Sitten Iso Pupu asettuu Pikku Pupun viereen lepäämään ja kuiskaa hänen korvaansa hymyillen.

– Minä rakastan sinua niin paljon kuin täältä on matkaa kuuhun JA TAKAISIN.

<3

Kusella - Kusessa - Kusetettu?

Pöö! Minä täällä taas! Nytpä kerron teille, mitä kolttostelin perjantai-iltana. Emäntä kävi katsastamassa vessalaatikkoni siisteystilanteen ja totesi: "Oi voi, onpa vessalaatikkosi sotkuinen! Kuivikkeet on nyt tilapäisesti loppu, mutta mennään heti aamulla kauppaan ja siivotaan vessa sen jälkeen."

Tämän toteamuksen jälkeen emäntä löntysti muina naisina olohuoneeseen, napsautti telkkarin päälle ja lysähti pötköttämään sohvalle. Mutta meikäkanihan ei sellaista toimintaa sulattanut! Siis kyllä asia on niin, että meikäkanin vessalaatikon siisteysaste on suhteellisen paljon tärkeämpää kuin emännän sohvapötköttely! Niinpä hyppäsin muina kaneina sohvalle emännän mahan päälle, katsoin emäntää syvälle silmiin ja annoin virtsarakkoni tyhjentyä. Hah, emäntä vaan kiljui ja huusi ja haukkoi henkeään ja komensi isäntää "hakemaan tuon vuotavan pupun pois hänen mahansa päältä." Ja kun emäntä siitä sohvalta nousi, oli hänen olemuksessaan ripaus kiukkua, hämmennystä ja myös huvittuneisuutta. Ja hänen paitansa oli yltäpäältä pissassa ja kieltämättä hän myös tuoksahti vähemmän freesille, hah! Saipahan opetuksen, että Gustav Kanin hoitotoimenpiteitä ei laiminlyödä.

Lauantaiaamuna emäntä ja isäntä sitten loikkivat ensitöikseen kauppaan. Kahden (!) kuivikepussin lisäksi sain kaupasta tomaattia ja banaania ja salaattia ja kurkkua ja sitten vielä viinirypäleitä ja ja ja mineraalikiven! Niin, mineraalikiveen minulla onkin ollut aiemmin melko ristiriitainen suhde - toisin sanottuna en ole hampaankärjellänikään koskenut mineraalikiveen, vaikka se on ihan kiva porkkanan mallinen ja vaikka se on kaikki nämä kuukaudet häkkini lattialla lojunut. Upouusi mineraalikiveni sen sijaan on toista maata: kiven keskelle on sekoitettu herkullisia namisiemeniä, ja siemeniä nakertaessa tulee myös mineraaliainesta suuhuni. No emäntä oli taas ilonpilaaja, tietty. Hänen mielestään menin liiankin hanakasti hampaat edellä läpi valkean kiven: kun emäntä huomasi, että olin kahdessakymmenessä minuutissa syönyt jo puolet koko kivestä, hän otti kiven minulta pois. Että se siitäkin lystistä sitten.

Lempiruoka: Kuivattu ruisleipä Mineraalikivi

Ja meillä kaikilla oli nii-in muu-kaa-vaa!

Kautta viiksikarvojeni, olette varmaan ihmetelleet, missä olen ollut! No, minä olen ollut yli viikon mummulassa, tietty! Emäntä ja isäntä lähtivät etelään talvea pakoon aivan kuin Nuuskamuikkunen konsanaan, ja minut sysättiin mummulaan hoitoon. Mummulassa meillä kaikilla oli nii-in muukaavaa, oi jospas olisit saanut olla muukaanaa!

Emäntäni äiti tosin passitti minut yleensä työpäivänsä ajaksi häkkiin. Mutta kostin hänelle sitten kun hän palasi töistä: olin aina iltaseitsemään asti kiukkuinen ja mulkoilin sängyn alta, hah. On niin ihanaa nähdä, miten ihmiset muuttuvat edessäni epätoivoisiksi ja anovat anteeksiantoani viinirypäleillä ja silityslupauksilla ja rusinoilla mansikoilla pus omenoilla hali. Lopulta lepyin, tietty, mutta yhdellä ehdolla: vaadin emäntäni äitiä silittämään otsaani koko loppuillan. Tein selväksi, että jos silitys lakkaisi, iskisin sapelihampaani hänen sääriluuhunsa.

No joo, vähän käytin myös tilaisuuksia hyväkseni ja iltana muutamana karkasin omasta huoneestani. Livahdin ovenraosta naapurihuoneeseen, tiedättehän. Hih. Huoneeseen, jossa on pari modeemia johtoineen. Ai että – johdoissa vasta kihiseekin ihastuttava sähkölataus! Minuun voi luottaa, ja voitte sysätä vaativimmatkin johtotehtävät harteilleni. Tähän mennessä olen kotona napannut poikki vain kaiuttimen johdon, josta isäntä oli aika vihainen, hups. Ja sitten kotoa poikkasin myös työvalon johdon – emännältä sammui yhtäkkiä valot, hähää! Johan se emäntä oli siinä koneella jo naputtanutkin, ja minä tömäytellyt mielenosoituksellisesti takakäpälälläni maahan, jotta edes vähän huomiota olisi herunut.

Kerran aiemmin nappasin mummulassa poikki myös jatkojohdon – siinä kieltämättä viiksikarvani olivat vähällä kihartua. Emäntä ja isäntä taisivat olla ylpeitä minusta, kun episodin jälkeen emäntä kaappasi minut syliinsä, alkoi suukotella kaunista päälakeani ja isäntäkin sopersi jotain, että "onneksi se ei kuollut". Niin, ja mummulassa olen jo kerran aiemmin napannut nettipiuhan poikki. Siinä oli minulle aktiviteettia ainakin minuutiksi. Sen jälkeen mummulassa onkin suosittu langatonta nettiyhteyttä. Se on kai sitä nykyaikaa. Harmi.

Jokunen kuukausi sitten yritin myös ryömiä mummulan TV-tason hyllylle, josta olisin päässyt silmänräpäyksessä käsiksi eikun käpäliksi TV:n, digiboksin ja sähköpatterin johtoihin. Valitettavasti jäin kuitenkin pyrstöstäni jumiin hyllyjen väliin ja emäntäni havahtui, kun kuuli minun räpistelevän TV-tasolla. Ja nyt ne ryökäleet ovat virheistään viisastuneet, ja mummulaviikkonikin ajaksi TV-tason hyllyille oli tungettu tyynyjä, jottei tasoilla olisi kaninmentäviä koloja.

Ainiin, ja ohessa uusin kuva minusta. Kyllä vaan on kiva olla taas kotona! Kun emäntä tuli noutamaan minua mummulasta, nuolin emännän jalat. Hän oli ollut ihan liian kauan poissa, jotta olisin malttanut olla vihainen.

Tervetuloa, talvi!

Helmikuun 20. päivänä tein päätöksen: kesä voi tulla. Niinpä päätin riisua talviturkkini ja vaihtaa kepoiseen kesäkarvaan. No tällä viikolla tositarkka nenätutkani haistoi talven tuoksun ja pettämätön kaninvaistoni kuiskasi, että talvi tulee. Niinpä riisun nyt kesäturkkini ja puen talviturkin päälle.

Emännän mielestä karvanlähtöaika = kurja aika. Hän on sitä mieltä, että karvan pitäisi lähteä suurina, nätteinä palloina, ja nyt taas karvanlähdön aikaan hän manaa, miksi turkkini pitää olla niin silkkisen hieno, että haituvat vaan leijuvat kaikkialla huoneilmassa ja päätyvät lopulta emännän nenään suuhun silmiin nokkaan nieluun kitaan. Phyi, mikä valittaja! Emäntä ei sentään joudu olemaan turkkini lähettyvilla 24/7, toisin kuin minä itse! Viime päivinä emäntä onkin ottanut elämäntehtäväkseen edesauttaa karvanlähtöäni: koko ajan hän roikkuu kiinni turkissani ja jos pysähdyn hetkeksikin paikalleni, hän syöksähtää jostain kulman takaa kimppuuni ja iskee kamman karvoitukseeni ja repii töpökarvanikin irti, auts!

Luonnollisesti minun pitää saada talveksi myös lihaa luiden ympärille. Siksi olenkin ollut viime päivinä supernälkäinen! Eräänäkin päivänä isäntä laski eväsomenansa hetkiseksi eteisen rahille. Söin sen. Siis ompun. En rahia. Harmi, että jäin rysänpäältä kiinni! Jostain syystä emäntä ei kuitenkaan alkanut huutaa minulle, vaan nauroi hervottomasti. Outo tyyppi, ja totisesti kesä-, talvi-, syys- tai minkätahansaloman tarpeessa.

Ohops, kiinni jäin!

Myös talvella minun pitää saada vihreitä herkkuja, tottakai! Kesällä olemmekin kuivattaneet emännän kanssa kilokaupalla luonnon herkkuja: mustikanvarpuja, puolukanvarpuja, voikukanlehtiä, vadelmanlehtiä, piharatamoa, nam! Nyt herkut ovat jo kuivuneet ja pakattu pahvilaatikkoon odottamaan talvea! Ah, siitä talvesta tulee herkullinen.


Nämä minä syön talvella!

Prinssi uljas, rohkea! Ja epäturhamainen!

Minäkö turhamainen?

Pääsin Helsingissä ulkoilemaan, jee! Edelliskerrasta olikin jo tovi. Tästä ulkoilusta olin kuitenkin niin innoissani, että päätin tehdä kaiken itse: minä itse hypin uljaasti hissiin, eli emännän ei tarvinnut minua sinne kantaa. Minä itse kävelin hissistä myös ulos, kun olimme saapuneet pohjakerrokseen. Minä itse loikin alaovesta pihamaalle, ja minä itse olin niin innostunut päästessäni ulos, että minä itse itse asiassa loikin kaksi kertaa koko parkkipaikan ympäri ja emäntä itse yritti pysytellä kintereilläni.

Pian kuitenkin itse huomasin, että käpäläni olivat juoksemisesta likaantuneet: parketilla käpäläni pysyvät vitivalkoisina, mutta pihalla niihin tarttuu katupölyä hiekkaa savea ruohoa multaa maa-ainesta roskia lehtivihreää muurahaisia yhhh, joten pesin etukäpälät ja takakäpäläiset ja vatsanalusen ja kyljet ja korvat ja töpön ja naaman.

Ja sitten minä itse huomasin siinä parkkipaikalla auton vieressä peseytyessäni, että auton kyljestä heijastuu minun oma peilikuvani, joten aloin peilailemaan itseäni ja havaitsin taas, miten upea kani minä itse olen. Niin puhdas ja jalosukuinen. Älykäskin. Myös naapurin pinkkipaitainen Pirkko-Liisa tuli kehaisemaan: "Onpa söpö pupu!"

Ja sitten minua vielä haukutaan turhamaiseksi esimerkiksi sen perusteella, että tykkään peilata itseäni kokovartalopeilistä tai auton kyljestä! No, emäntä usein puolustaa minua sanomalla, että poika on emäntäänsä tullut. Mutta siis...turhamainen. Kertakaikkiaan väärä sana kuvaamaan minua itseäni. Mitä sitten, jos minä itse en halua syödä leivänkannikkaani liukkaalta ja kalsealta parketilta, vaan siirryn ruokailemaan mieluummin olohuoneen sohvapöydän alle karvamatolle? (Pöydistä puheen ollen - olen vastikään oppinut hyppäämään minun oman huoneeni työpöydälle. Isäntä yllätti minut siitä yhtenä aamuna ja emäntä yllätti toisena aamuna kun istuin työpöydällä hänen läppärinsä päällä - ei näyttänyt emäntä iloiselta sinä aamuna, oli varmaan noussut väärällä käpälällä tai jotain.)

Ja mitä sitten, jos minä itse en tykkää pissata vessalaatikkoon, jos laatikko on mielestäni liian nuhruinen? Ja koska en sattuneesta syystä kommunikoi ihmisten kielellä, joudun pissaamaan vessalaatikon viereen jotta emäntä lopulta tajuaisi, että laatikko pitää siivota. Sekö muka turhamaisuutta, häh??!


Pihalla on kivaa, mutta näin ne käpälät likastuvat, yhhh!

Onneksi ulkona on sentään mattoja, joiden päällä voin peseytyä.



Kauniita unia, oman murun kuvia

Olette saaneet meikäkanista ehkä vähän turhan vireän kuvan. No kyllä minä välillä lepuutankin. Ohessa todistusaineistoa:

Joskus levytän keskellä kulkureittiä...

...toisinaan kellahdan kyljelleni...

...sängyllä makoilu on harvinaista herkkua...

...sen sijaan mummuloissa saan hengata sängyn alla...

...heikkoina hetkinä jään ihmisen syliin...

...tunnelissa voi ottaa tirsat rauhassa...

...no ei minua tyynyn altakaan kovin helposti löydä...

...joskus, kun haluan pois häkistä, leikin kuollutta...

...emännän mielestä ainoa oikea vaihtoehto on nukkua päikkärit hänen kainalossaan.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Aina emäntä ja isäntä solvaavat, että olen ruualle perso. Ahnas. Ahne. Ahmatti. Suursyömäri. Pikkupossu. Kun olin ihan pieni rääpäle, jaloturkkinen leijonanharjaskaniemoni opetti minulle, että kuppi pitää syödä tyhjäksi. No täytyy myöntää, että kun emäntä ja isäntä ovat minulle ruokaa tarjonneet, keitetty peruna on ollut ainoa lajike, jota en ole suostunut syömään. Phyyyyi, miksi haluaisin syödä sellaisia mauttomia, hajuttomia, värittömiä mukuloita? Sen sijaan olen tutustunut nyt kesällä muutamiin upouusiin ihaniin makuihin, kuten 1) Mansikkaan ja 2) Vesimeloniin. Molemmat olivat ekalla maistelukerralla jänniä, mutta jo tokalla kerralla ahmaisin herkut yhdellä haukkauksella maiskis ja nuolin vielä kupinkin.

Kun olin asunut emännän ja isännän luona noin puolitoista päivää, hyppäsin emännän viereen sohvalle omenanpala suussa. Emäntä oli ihan myyty! Vaikka häh, miksen minä voisi syödä sohvalla siinä missä emäntä ja isäntäkin? Vaikka kerran jos toisenkin touhuni on lähtenyt emännän ja isännän mielestä vähän lapase...käpälästä: kapusin nimittäin sohvapöydälle, johon isäntä oli jättänyt suolatikkupakkauksen. Työnsin pääni pakettiin, kahmin suuhuni suolatikkuja niin paljon, että poskeni näyttivät suhteellisen hamsterimaisilta ja aloin rouskuttaa. Emäntä ei oikein arvosta varastelua, joten hän kilahti täysin: tunki sormensa kitaani ja tyhjensi suuni suolatikuista. Röyhkeää (, mutta ehkä hyvä niin, sillä olin koko loppuillan suhteellisen janoinen).

Muutaman päivän kuluttua otin kuitenkin pienen revanssin ja varastin yhden suolatikun. Isännältä. Oikeastaan isännän suusta. Isäntä ei suuttunut. Hämmentyi niin paljon, raukka, ettei hän tajunnut suuttua.

Emännän aamupalaleipiä ryövään tuon tuostakin. Se on niin helppoa, emäntä on niiiiin helppo! Aamulla hän tekee leivät, kiikuttaa itsensä olohuoneen sohvalle, laittaa Muumit pyörimään ja asettaa leipälautasen syliinsä. Silloin on minun tilaisuuteni. Syöksähdän nopeasti kohti leipälautasta, tartun leivänkulmaan hampaillani ja raahaan leivän omaan jemmaani. Vaihtoehtoinen lähestymistaktiikkani on hypätä sohvan selkänojalta emännän syliin, aivan leipälautasen viereen. Silloin emäntä säikähtää niin, että saan rauhassa varastaa leivän. Harmi vaan, että emäntä on lihansyöjä. On ikävää, kun joudun vegenä kiskomaan leivän välistä kinkut pois.

Olette varmaan jo kuulleet sen tarinan, kun onnistuin varastamaan banaanin? Siis sen tarinan, kun löysin eteisen lattialta ostoskassin ja pienen penkomisen jälkeen bongasin kassista banskun ja ja ja lähdin roudaamaan sitä omaan jemmaani mutta sitten emäntä saikin minut kiinni itseteossa - harmi!

Ja tässä ihan päivänä eräänä isännälle kävi hassusti: hänen Sisu-askinsa lipesi käsistä kuin liukas saippua konsanaan. No sisut tietty sinkoilivat pitkin olkkarin lattiaa, ja meikäkani kävi niihin kiinni kuin sika limppuun! En ole ikinä ennen Sisuja maistanut, mutta ajattelin, että kun ne näyttävät vähän rusinoilta, niin eivät ne voi pahoja olla!

Kun emäntä ja isäntä silmänräpäyksessä tajusivat, että olen aikeissa syödä kaikki ympäriinsä kimpoilleet Sisu-namit, he muuttuivat niiiiiiin hysteerisiksi: alkoivat pyrstöt pystyssä noukkia nameja lattialta, yrittivät vuoroin hätistellä minua pois ja tunkea sormiaan suuhuni tarkistaakseen, etten vaan niellyt namusia. No en minäkään purematta niele. Höh. Siihen jäi Sisu-kokeilu meikäkanilta. Ja minä kun vaan yritin olla ennakkoluuloton.

Kuivattu luomuruisleipä on melko nam.

Emännän paha pupu? Isännän ihana kani?

Emäntä antaa minulle suukon joka ilta ennen nukkumaanmenoa ja sanoo, että kauniita unia pupuseni. Isäntä ei suukota – syystä että hänen suuhunsa muka tulee karvoja. Ja katink...kaNINKONTIT!

Kuten jo aiemmissa kirjoituksissani on tullut ilmi, emäntäni on hövelisydäminen: hän antaa minun syödä mattoa tai nakertaa traakkipuuta enemmän kuin isäntä, joka hätistää minut kolttosteni jälkeen omaan huoneeseeni sellaisella vauhdilla, että jalosukuiset karvani pöllähtävät. Jos epähuomiossa pissaan muualle kuin vessalaatikkoon, isäntä on ihan että hyi yäk pois paha, paha, PAHA, PAHEMPI PAHIN pupu, kun taas emäntä sanoo että voi pientä vauvaa, vahinkoja sattuu, ja hyvä että olet juonut paljon vettä, ettei tule nestehukkaa. Aina kun olen ollut pahoilla teillä, isäntä sanoo emännälle, että "sinun paha pupusi". Kun olen ihana rakas kiltti söpö älykäs, isäntä sanoo emännälle, että "minun ihana kanini".

Kun olin asunut emännän ja isännän luona viikon, he rakensivat eteisen ja olohuoneen väliin kaniportin, jotten pääsisi yksin olohuoneeseen. En koskaan kyllästy katselemaan sitä näkyä, miten emännän naama venähtää, kun hän kääntää selkänsä ja seuraavassa hetkessä huomaa, että pötkötänkin portin väärällä puolella. Niinä hetkinä emännästä kuulemma tuntuu kuin hän olisi piilokamerassa! Sekunnin sadasosassa hän kuitenkin ymmärtää todellisen älykkyyteni ja ryhtyy pyrstö pitkällä jahtaamaan minua pitkin olohuonetta. Jos myös isäntä on kotona, he näyttävät kaksin verroin humoristisemmilta, kun he juoksevat kyyristyneinä perässäni, levittelevät käsiään ja yrittävät vuoron perään syöksähdellä minua kohti. Jos emäntä lopulta saa minut kiinni ja kaappaa minut syliinsä ja lähtee kiikuttamaan minua takaisin eteiseen, katson emäntää suurilla valppailla silmilläni ja hieron silkkistä poskeani hänen kättänsä vasten. Sitä emäntä ei voi vastustaa, ja lopulta saan jäädä hänen kanssaan olohuoneen sohvalle katselemaan viherpiiperrysohjelmia ja syömään viinirypäleitä.

Ylipäänsä rakastan sitä, että minulla on jokin projekti menossa. Porttiprojekti onkin jatkunut suloisen pitkään: isäntä käy tasaisin väliajoin ostamassa uutta puutavaraa ja vaihtaa porttiin uusia rimoja, jotta minulla olisi koko ajan järsittävää. Emäntäni myös aina hämmentyy, miten kapeista rimojen väleistä hänen "pieni vauvansa" mahtuu. Ennätykseni on seitsemän senttiä. Kun nakerran porttia, emäntä innostuu ja taputtaa käsiään yhteen (ilmeisesti antaakseen minulle aplodit) ja huutaa minulle jotain, en ymmärrä mitä. Ah, ihmiset, huomatkaa minut!

Isäntä kyllä lähtökohtaisesti tarjoaa minulle enemmän tekemistä kuin emäntä. Siinä missä emäntä silittelee, isäntä on kantanut kotiimme esim. 50-tuumaisen tv:n. Laatikosta minä sain ikioman tunnelin. Isäntä alkoi myös taannoin harrastaa golfia ja osti bägin. Laatikosta minä sain ikioman tunnelin.

Kun isäntä on työmatkoilla, toisinaan kaipaan häntä. Emäntä on tosi kiva, mutta isännän kanssa touhu on jotain muutakin kuin ainaista lääppimistä. Me katsomme telkusta Kovaa lakia ja Doctor Whota – kautta viiksikarvojeni, miten miehekästä! Kaipauksen riivaamana viskon isännän kenkiä pitkin eteistä.

Emännän sylissä on pupun hyvä pötköttää.

Töissä! !! !!!! !!!!!

Jestas, tänään tapahtui jotain niin upeaa, että vou! Pääsin emännän kanssa koko päiväksi töihin! Emäntä oli edellispäivänä varoittanut minua, että huomenaamuna lähdetään sitten yhdessä töihin. Niinpä menin aamulla heti herättyäni kuljetusboksiin odottamaan, että lähdön hetki koittaisi! Tai no itse asiassa hengasin kuljetusboksissa jo koko edellisillan.

Töissä minua oli selvästi odotettu: jo kello 7:30 ensimmäiset vierailijat kolkuttivat työhuoneemme oveen ja kyselivät, että saisiko minua ehkä mahdollisesti kenties tulla silittämään. No tottahan toki!

Työpisteeni.

Myös siivoojatäti sattui toteamaan juuri sinä aamuna, että emännän työhuone olisi siivouksen tarpeessa, joten hänkin tuli moppinsa kanssa heilumaan huoneeseen. Itse olen kyllä sitä mieltä, että siivoaminen oli vain tekosyy, jotta hän voisi hyvällä omallatunnolla tulla hämmästelemään viehätysvoimaani. No, onneksi siivoajalla ei sentään ollut mukanaan sellaista pörisevää laitetta, jota emäntä ja isäntä siivotessaan käyttävät.

Aamupäivä kului leppoisasta, kun vastaanotin vierailijoita ja silityksiä. Ja kehuja! Kuulin noin triljoona kertaa, miten olen söpö-ihana-älykäs-jaloturkkinen-tui tui-mahtava-ovela-lahjakas-paras. Aina kun edelliset vierailijat olivat lähteneet, seuraavat saapuivat 15 minuutin sisällä. Sana pitkäkorvaisesta pikkuapulaisesta levisi aika sutjakasti talon sisällä!

Emännän työtoveri kävi leikkimässä kanssani.

Eräskin täti, jota emäntäni ei edes tuntenut, koputti yhtäkkiä ovea ja huikkasi minulle: "Minun pitää nyt mennä laittamaan Tv-maailma painoon, mutta sen jälkeen tuon sinulle kurkkua! Syötkö kurkkusi kuorineen vai ilman?" Uskomatonta. Emäntä ei ikinä vaivautuisi kuorimaan kurkkujani.

Lounastauko! Nautin pellettini aktivointipallosta.

Lounaan jälkeen vähän väsähdin. No kukapa ei, tutustuttuaan hurjan moneen uuteen ihmiseen. Haukotellen vetäydyin levolle emännän työpöydän alle. Hiukan rentoutumistani häiritsi, kun emäntä naputti tietokoneellaan niin kovaäänisesti. Siis todella hermostuttava naputus, phyi! Tömäytin muutaman kerran tuimasti takajalallani, jotta emäntä tajuaisi lopettaa naputtelun, mutta hän vaan mutisi jotain höpöhöpöä, että pitää hänen töitäkin tehdä.

Ihanteellista oli pötköttää emännän työpöydän alla, kun hän samalla silitti minua varpaillaan.

Kaiken kokemani jälkeen en enää yhtään ihmettele, miksi emäntä viihtyy töissä päivät pitkät! En minäkään suostu enää aamuisin kotiin jäämään.

Koska olin niin ihana, minua pyydettiin myös valokuvamalliksi. Tämä kuva päätyi Lemmikki-lehden Facebook-sivustolle.

12 syytä: Tämän vuoksi olen fantastisempi kuin mummulan kisut.

1. Toisin kuin kissat, minä pidän kirjallisuudesta. Olen viime päivinä ahminut emännän sivistyssanakirjaa, jossa on 1066 sivua. Siinäpä purtavaa pitemmäksi aikaa!

2. Lisäksi tykkään katsoa tv:tä - myös englanninkielisiä ohjelmia, joissa on tekstitys.

3. Osaan leikkiä aktivointipallolla. Kissat eivät tajua, että pallosta tipahtelee ruokaa!

4. Kissoille ei suoriteta manikyyriä eikä pedikyyriä. Minä puolestaan nautin siitäkin huomiosta.

5. Kissat ovat jokseenkin jälkeenjääneitä, kun niillä on niin lyhytkasvuiset korvat.

6. Kissat menevät sänkypeiton ALLE piiloon, kun tulee vieraita. Minä pissaan sänkypeiton PÄÄLLE, jotta saan huomiota.

7. Syön paljon samaa ruokaa kuin emäntä ja isäntä. Ah miten näppärää on kerjätä vesimelonia, mansikkaa tai tilliä samalla, kun isäntä syö niitä! Kisut eivät tajua sitä(kään) jujua.

8. Kissat pelkäävät minua. Minä en pelkää kissoja.

9. Kun kissat haluavat ulos, he pääsevät (ulko)häkkiin. No, minulle häkissä oleminen on arkipäivää. Ulkoiluni taas tapahtuu valjaissa.

10. Jos satun olemaan kissojen vessalaatikon luona, kun minulle tulee pissahätä, käytän mirrien laatikkoa. Kissat taas eivät koskaan ole käyneet minun vessalaatikollani. (lue myös kohta 8.)

11. Kissat eivät osanneet arvostaa koriaan, jossa voi ottaa päivänokoset. No, minä sain kissojen korin ja otan siitä kaiken ilon irti: pötkötän korissa, kuovin sitä käpälilläni ja lopuksi syön sen.

12. Kun emäntä ja isäntä menivät kihloihin, minulle valmistettiin kakku. Siis minulle. Ihan oma. Ei kissoille. Olin sen ansainnut.

Tuli kiire kakulle.

Hattaratöpöliinini, kultakäpäläiseni, jänöjumalattareni

Emäntä ja isäntä menivät kihloihin. Heille leivottiin tapahtuman kunniaksi kakku, minä puolestaan sain kihlajaisjyvätangon. Mutta...minäkin tahdon jonkun, jonka kanssa iloloikata. Jonkun, jonka kainalossa voin köllötellä ja jonka kanssa voin jakaa vessalaatikkoni (mutta en voikukanlehtiäni). Niinpä:

Iloinen, aktiivinen ja seikkailunhaluinen nuorimies etsii (emäntänsä vastustelusta huolimatta) seuraa.

Ihannekumppani
Sukupuoli Naaras
Ikä 1-2v
Pituus 50-60cm (nenänpäästä takakäpälänpohjaan)
Paino 1-2kg (ennen aamupellettiannosta)
Ruumiinrakenne Pienikokoinen, Hoikka, Normaali, Urheilullinen, Pötkylä tai Pallomainen
Siviilisääty Sinkku, Eronnut, Leski tai Asumuserossa
Seksuaalinen suuntautuminen Heteroseksuaali
Työ/Koulutus Elämänkoulu, Johtotehtävät
Maakunta Uusimaa, Pirkanmaa tai Kanta-Häme (matkustan Friidalla luoksesi, pupu)
Silmien väri Sininen, Ruskea, Musta, Punainen, Vihreä tai Muu (jotka sädehtivät kuin tähtitaivas, räpsyripsistä plussaa)
Turkki Ruskea, Harmaa, Beige, Punaoranssi, Valkoinen tai Muu (puhdistan turkkisi pyhisin, hani)
Poikaset Poikaset asuvat kanssani, Poikaset eivät asu kanssani tai Ei poikasia (vielä)
Haluan poikasia Kyllä
Syntyperä Hermeliini, Leijonanharjas, Kääpiöjänis , Kääpiöluppa tai Muu (pieni on kaunista, ei se määrä vaan se laatu)

PS: Kuva ois kiva.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan!

Koska joudun nykyään viettämään päivät pitkät häkissä, emännällä ja isännällä on aika homma, että he pystyvät antamaan minulle iltaisin huomiota ihan koko päivän edestä. Olenkin nyt keksinyt ihka uuden tavan, miten osoitan kiintymystä emännälle: seuraan häntä aamuisin ja iltaisin kaikkialle ja jahtaan hänen jalkaansa! Ai että kun emäntä on varmaan imarreltu! Kun saan jalan kiinni, istun jalkapöydän päälle ja takerrun emännän nilkan ympärille etukäpälilläni. Saatan myös pienellä vaaleanpunaisella kielelläni lipoa emännän säären märäksi. Kun ensimmäistä kertaa nuolin emännän jalkaa, hän ei ihan ymmärtänyt, miten olin saanut hänen säärensä kastumaan. Luuli, että olin pissannut hänen jalalleen - peijakas!

 Meillä Kanin sukuhaaraan kuuluvilla uroksilla on tapana hyppiä iloisesti mielitiettyjemme ympärillä ja kosiskella sydämemme valittuja matalalla kurkkuäänellä. Emäntäni onkin liikuttunut, kun hän aamuisin vapauttaa minut häkistä ja juoksen joka-aamuiseen tapaan 28 kertaa hänen jalkojensa ympäri miehekkäästi kurnuttaen. Kiersin emäntääni tosin jo niihin aikoihin, kun hän ei vielä ollut emäntäni. Emäntäni tosin epäilee täysjärkisyyttäni, koska mielitiettyni on hän - ihminen. Emäntä myös suree, meneekö ympärysmitaltaan 25-senttinen päänuppini sekaisin ainaisesta kiertämisestä.

 Kun emäntä ja isäntä palaavat pitemmästä reissusta, mökötän ensimmäisen tunnin ja mulkoilen emäntää syyttävästi pöydän alta. Silloin en tod kierrä emäntää tai antaudu silitettäväksi! Kauan en kuitenkaan voi vastustaa emäntäni hellää silitysotetta, vaan ennen pitkää lepyn ja vaadin huomiota kahta kauheammin. Jos en saa isännältäni tarpeeksi huomiota ja hän vaan katsoo Kovaa lakia sohvalla, alan järsiä kaukosäätimen kulmaa pyöreämpään kuosiin ja kas vain, yhtäkkiä kaikki säntäävät katsomaan mitä on tapahtunut ja kiinnittävät huomionsa söpöön minuun silloin on tilaisuuteni kerjätä otsansilitystä!

Jostain syystä emäntä ei pidä, että raavin käpälilläni hänen jalkojaan, kun hän on lähdössä töihin ja hänellää on päällään hame ja jalassaan sellaiset seitinohuet housut, jotka ovat emännän käpälien kohdalta umpinaiset. Olen kuulemma tiellä myös silloin, kun emäntä ennen töihin lähtöä hyppii kylpyhuoneen, makuuhuoneen ja keittiön väliä ja sukii turkkiaan, asettelee salaatinlehtiä leipänsä päälle ja vaihtaa vaatteita. Emäntä aina valittaa, että "Muru, en halua että takerrut nilkkaani kuin takiainen, kun minulla on kiire töihin" ja blaa blaa blaa. Yh, kehtaakin verrata minua takiaiseen! Sanoisi mieluummin, että olen makea kuin mansikka.

Itku pitkästä ilosta

Ja taas viime viikonloppuna tapahtui meikäkanille viiksikarvoja tärisyttävän jännittäviä asioita! Pääsin ensimmäistä kertaa emännän kesänviettopaikkaan, maalle. Maalla oli ihanaa!

Lähdin rohkeasti tutkimaan ympäristöä.

Maalla oli ties minkälaisia, jännittäviä kaninkoloja (joista emäntä aina kiskoi minut pois).

Kiirettä piti, mutta välillä pysähdyin nauttimaan silittelystä.

Melkein koko päivän vietin ruohonjuuritasolla.

Sitten tapahtui jotain kurjaa: taisin tavoitella vapautta vähän liian hanakasti. Tiedättehän, millainen loppu ahneella on? Purin talutushihnani poikki, ja emäntä säikähti. Hän kaappasi minut syliinsä, kantoi sisälle ja pyysi vannomaan kautta kiven ja kannon ja voikukanlehden ja porkkanannaatin, etten enää ikinä tekisi mitään sellaista. 



No loppupäivän vietin sohvan alla. Sekä minä että emäntä taisimme olla jokseenkin möksähtäneitä.

Puskat ovat minun minunminun!

Siitäkin huolimatta, että emäntä on tätänykyä päivät poissa, kesä on ihanaa aikaa! Kautta viiksikarvojeni, kun minulle on tapahtunut paljon viime aikoina:

Mummuloissa on ollut kivaa, kun olen päässyt aina siellä ollessani ulos. Toisen mummulan männyn juurelta löysin taannoin villin sukulaiseni pesän. Menin tyypin luokse kylään, mutta ketään ei ollut kotosalla. Odotin pesässä aikani, kunnes emäntä kyllästyi istumaan männyn juurella kanssani (ihme tyyppi). Niinpä pompimme pois. Varmaan sukulaispojan viiksikarvat menivät solmuun, kun se haistoi, että tällainen nuoriherra oli käynyt sen puskassa kylässä. Kaivoin myös kuoppia kukkapenkkeihin. Emäntä ei ymmärrä, miksi on kivempi kaivaa 30 pientä kuoppaa kuin yksi suuri.

Olen päässyt emännän ja isännän työpäivän jälkeen myös kotona ulos. Ulos mennään hissillä - hissin piippaus on kurja, mutta helpompi hissillä on kulkea kuin pomppia 28 rappusta! Pihan poikki ajavat autot ja koirat ovat niinikään kenkkumaisia, ja auton nähdessäni juoksen miljoonaa. Sen sijaan tutustuin naapurin lapsiin eli neljään Nikoon, Juliaan, Eevaan ja pariin muuhun, ja ne oli kivoja tyyppejä! Hivenen äänekkäitä ehkä, mutta silittivät ahkerasti.

Kotipihassa kaivoin monta kaunista kuoppaa pensaan juurelle. Pihaan oli nakutettu taulu, jossa oli koiran hahmo ja ruksi päällä. Se kai tarkoittaa, että koirilta on puskaan pääsy kielletty. Hyvä. Onneksi kielto ei koske kaneja. Eihän se voi koskea, kun taulussa oli koiran kuva. Eli puskat on käytännössä määrätty kanien reviiriksi ja koska pihapiirissämme ei liene toisia kaneja, puskat ovat minun minun minun minunminunminun!

Kotipihassa tuuli tuiversi niin, että karvat pöllysivät - en ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa, joten heittäydyin keskelle asfalttitietä pötköttämään ja annoin kesätuulen puhaltaa läpi turkkini. Emäntä piti reaktiotani vähän hölmönä, samoin kuin sitä, että söin pihalla ruusunoksia. Niissä oli piikkejä. Sanoi minua kaupunkilaistuneeksi kanikisi, joka ei ole kovin käytännönläheinen. Pah.

Postin tuo Pate jokaisen luo

Aamupäiväni kuluvat yleensä miellyttävän verkkaiseen tahtiin: kun olen nauttinut puolen desilitran suuruisen Genesis-pellettiannokseni, vetäydyn oman huoneeni keltaiselle matolle aamupäivänokosille ja havahdun yleensä siihen, kun posti kolahtaa eteisen lattialle. Postiaika onkin yksi vuorokauden lempiajoistani. Usein meillä on emännän kanssa kilpailu, kumpi ehtii ensin poimimaan eteisen lattialta Villivarsan ja Lemmikki-lehden. Omasta mielestäni emäntä ei tosin yritä taistella lehdistä tarpeeksi hanakasti. Hän ei käytä lehtiä tutkiessaan edes kynsiä eikä hampaita!

Tällä viikolla eräs asia muuttui: nykyään kilpajuoksumme postilaatikolle on historiaa. Maanantaiaamuna emäntä ei tullutkaan silittelemään päälakeani, vaan hän, pahuksen kieroilija, huijasi minut ruisleipien avulla häkkiin ja lukitsi minut sinne. Emäntä sanoi, että tästä lähtien hän lähtisi joka aamu töihin, ja minun tehtäväni olisi vahtia työpäivien ajan kotia. Emäntä kirjoittaa töikseen niitä lehtiä. Emäntä oli liikuttavan huolestunut, miten pärjään päivät yksin kotona. Hän ei tunnu vieläkään ymmärtävän, etten ole enää mikään lällykkä kultamussukkavauva, vaan aikuinen Kani, joka vahtii hyvin kotia.

Julkisuuskaan ei ole meikäkanille mikään vieras asia. Muutama kuukausi sitten emäntä toi erään tädin meille kotiin, ja täti tähtäili minua kameralla, kun hypin esteitä.  Oli ihanaa olla mukana lehtijutussa, jossa mainostettiin liikunnallisia elämäntapoja ja sain koko kansalle näyttää, miten sukkela estehyppääjä olen. Emäntä päätti hankkia minulle ihan oikeat kaniesteet, kun luonnollisesti hän jo varhaisessa vaiheessa oli huomannut, että minussa on hyppääjän lahjoja. Hän haukkoi henkeään jo, kun ensi kertaa hyppäsin yli 70 senttiä korkean sängyn päälle: tuolloin emäntä istuskeli hänen ja isännän huisin korkealla sängyllä, pompin kohti sänkyä niin lujaa kuin takakäpälistäni lähti, otin hyvät vauhdit, ennen ponnistusta tömäytin takakäpälälläni jotta sain emännän jakamattoman huomion itseeni ja sitten HYP - olinkin jo sängyssä ja emäntä oli minusta ylpeä.

Mutta siis vielä lehtijuttuun...ah, sitä huomion määrää, jonka jutuntekoaamuna sain! Emäntä syötti minulle voikukanlehtiä ja porkkanannaatteja ja meikäkani tökkäsi nenän kiinni kameraan, jotta saadaan varmasti lähikuva! Huomion keskipisteenä oleminen kyllä ramaisi sen verran, että nukuin loppupäivän oman huoneeni sinisellä matolla.

Itsetuntoani myös hiveli, kun sain konkreettisesti nähdä itseni lehden sivuilla.Sinä päivänä, kun lehti ilmestyi, meillä oli emännän kanssa ennätyksellisen kova kilpajuoksu, kumpi ehtii noutamaan postin ensin. Ja kyllä, arvon neitokanit, faniposti tulee perille emäntäni välityksellä.

506 ikkunaa tässä talossa on kaikkiaan. Niitä puhtaaksi kai milloinkaan et saa!

Eräänä aamuna emäntä penkoi hermostuneena eteisen komeroa. Tällä kertaa hän ei tosin ottanut komerosta esiin sitä pitkäletkuista, kurjasti pörisevää konetta, vaan hän bongasi kaapista vesisaavin, lastoja ja jonkinnäköisiä rättejä. Sitten hän liittyi taloustikkaiden jatkeeksi ja alkoi hinkata ikkunoita puhtaaksi. Se se vasta olikin itsetuhoisen näköistä toimintaa! En oikein ymmärrä, miksi laseja ylipäänsä pitää jyystää sellaisella raivolla. Nehän ovat niin korkeallakin, ettei ketään voi haitata, jos ne ovat likaisia. Mummulassa minulla tosin on lattian rajassa ikioma pikkuikkuna, "pupun ikkuna", josta seuraan päiväunieni lomassa maailman menoa. Sen voisi toki puhdistaa, sillä lasiin on tarttunut nenänjälkiä.

Virheistä viisastuneena olen oppinut, että ikkunoiden pesun aikana minun on syytä pysyä kaukana emännästä – en pidä vedestä enkä ainakaan tahdo, että vesipisaroita roiskuu turkilleni. Joskus kun olen mennyt omin päineni olohuoneeseen tai napannut emännän hiustenkuivaajan johdon poikki, emäntä suihkuttaa nenälleni vettä sellaisesta suihkupullosta. Sepä vasta onkin kenkkumainen rangaistus, sillä suihkautuksen jälkeen minun pitää nuolla koko turkkini puhtaaksi takakäpäliä, korvakarvoja ja vatsanalustaa myöden. Kaunis turkki on ylpeydenaiheeni, ja stressaannun, jos joku sotkee tai kastelee sen.

Ikkunanpesun aikaan on myös se vaara, että emäntä taloustikkailta alas astuessaan tallookin minun päälleni. Emäntä on niin holtiton! Viimeksi ikkunoita pestessään hän laskeutui taloustikkailta suoraan vesisaaviin, potkaisi saavin nurin ja päätti siis pestä ikkunoiden lisäksi myös lattiat. Kuivausoperaation aikana hän myös keikautti viherkasvin nurin – ilmeisesti vain minua ilahduttaakseen. Hänellä oli ilmeisesti huono omatunto, kun ei ollut ikkunoiden pesun takia päässyt antamaan minulle perinteistä otsansilitys-poskienrapsutus-korvienhipelöinti-hemmotteluhetkeään. Mutta kyllä emännän järjestämä viherkasvihuvittelu piristi minua niin paljon, että riensin oitis tapahtumapaikalle kuopimaan kukkamultaliejua. Ja kyllä, käpälät likastuivat, mutta tämä sentään oli sen arvoista!

Matkustan ympäri maailmaa, boksissa leipää ja heinää vaan

Minä se vasta olen aikamoinen reissukani. Emäntäni ja isäntäni olivat tämän viikon jossain työmatkalla ­­­– en tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa, mutta lähtiessään emäntäni suukotti minua niin hanakasti, että lopulta otsani oli ihan kuolassa, yhh. Minut vietiin työmatkan ajaksi mummulaan hoitoon, ja se jos mikä oli mukavaa, sillä mummulassa eteeni heiteltiin viinirypäleitä ja voikukanlehtiä kerran kymmenessä minuutissa. Kun illalla sitten oli aika mennä nukkumaan ja emäntäni äiti yritti ruuan avulla houkutella minua häkkiin, olin kuin en olisi huomannutkaan kuppiini kilahtavia porkkanan- ja kurkunpalasin. Ei minunkaan vatsani ole niin pohjaton, että minulla olisi vielä loppuillasta nälkä, jos olen koko päivän popsinut välipaloja! Niinpä minun tahtoni lopulta voitti ja sain iloloikata vapaana myös koko yön.

Tälläkin kertaa matkustin mummulaan emännän ja isännän autolla, jota Friidaksi kutsutaan. Minun paikkani on Friidan takapenkillä, turvavöihin kiinnitetyssä kuljetusboksissa. Yleensä en pidä matkustamisesta. Erityisen raskasta matkustaminen on, kun emntäni laulaa koko matkan sitä Jospas minä kissan saisin -laulua. Kun emäntä ja isäntä kotona ollessaan nostavat reppunsa eteisen lattialle, tiedän, että lähtö on lähellä. Silloin kipitän sohvan taakse turvaan. Jos pääsy sohvan taakse on estetty, menen vessalaatikkoon tarpeille ja näyttelen, että vatsani on jumissa. Emäntä on niin hövelisydäminen, ettei hän millään raaski nostaa minua kuljetusboksiin, mikäli olen tarpeillani. Jos kuitenkin käy niin, että he saavat minut kiikkiin kuljetusboksiin, ainakaan mitään en matkan aikana syö! Friidan hurina on aivan liian epäilyttävää. Joskus oikein harmittaa, kun joudun katselemaan koko automatkan ajan edessöni nököttävää leivänpalaa, mutta en uskalla eväitäni syödä. Mutta tunnistan sentään kotipihan ja mummulan pihan, ja kun emäntä kantaa minua autosta sisälle, niin silloin alkaa minun boksistani kuulua rouskutus.

Kerran olen matkustanut emännän kanssa myös junalla. Junassa oli paljon rennompaa kuin autossa, ja uskalsin jopa syödä. Sain ihan oman junalipunkin ­­­– en siis matkannut jäniksenä. Lemmikkivaunussa edessämme istui maailman suurin ja läähättvin saksanpaimenkoira. Hurtta lähestyi kuljetusboksiani vähän väliä, työnsä ylisuuren kuononsa kiinni boksini ristikkoon ja yritti saada huomioni. Meikäkani kuitenkin jatkoi heinän mutustelua eikä korvaansa lotkauttanut sille piskille. Ja arvatkaas mitä: piski pettyi välinpitämättömyydestäni niin, että pakeni huiskuhäntä koipiensa välissä oman emäntänsä luokse ja alkoi ulvoa niin surkeasti, että koko juna nauroi. Hah.

Urbanisoituneena kanina olen luonnollisesti reissannut myös bussilla ja metrolla. Joskaan en pidä bussi- tai metromatkustamisesta, sillä niissä vekottimissa ihmiset käyttäytyvät aivan kuin eivät olisi ennen kania nähneet. Kerrankin eräs punanuttuinen lettipää osoitteli minua koko bussimatkan ja huudahteli "Pupu, pupuu, pupuuu, puupuuuu, puuupuuuuu, pup pup puu puuu!" Ei ilmeisesti tiennyt, että osoittelu on epäkohteliasta.