perjantai 10. elokuuta 2012

Hyvä ruoka, parempi mieli

Aina emäntä ja isäntä solvaavat, että olen ruualle perso. Ahnas. Ahne. Ahmatti. Suursyömäri. Pikkupossu. Kun olin ihan pieni rääpäle, jaloturkkinen leijonanharjaskaniemoni opetti minulle, että kuppi pitää syödä tyhjäksi. No täytyy myöntää, että kun emäntä ja isäntä ovat minulle ruokaa tarjonneet, keitetty peruna on ollut ainoa lajike, jota en ole suostunut syömään. Phyyyyi, miksi haluaisin syödä sellaisia mauttomia, hajuttomia, värittömiä mukuloita? Sen sijaan olen tutustunut nyt kesällä muutamiin upouusiin ihaniin makuihin, kuten 1) Mansikkaan ja 2) Vesimeloniin. Molemmat olivat ekalla maistelukerralla jänniä, mutta jo tokalla kerralla ahmaisin herkut yhdellä haukkauksella maiskis ja nuolin vielä kupinkin.

Kun olin asunut emännän ja isännän luona noin puolitoista päivää, hyppäsin emännän viereen sohvalle omenanpala suussa. Emäntä oli ihan myyty! Vaikka häh, miksen minä voisi syödä sohvalla siinä missä emäntä ja isäntäkin? Vaikka kerran jos toisenkin touhuni on lähtenyt emännän ja isännän mielestä vähän lapase...käpälästä: kapusin nimittäin sohvapöydälle, johon isäntä oli jättänyt suolatikkupakkauksen. Työnsin pääni pakettiin, kahmin suuhuni suolatikkuja niin paljon, että poskeni näyttivät suhteellisen hamsterimaisilta ja aloin rouskuttaa. Emäntä ei oikein arvosta varastelua, joten hän kilahti täysin: tunki sormensa kitaani ja tyhjensi suuni suolatikuista. Röyhkeää (, mutta ehkä hyvä niin, sillä olin koko loppuillan suhteellisen janoinen).

Muutaman päivän kuluttua otin kuitenkin pienen revanssin ja varastin yhden suolatikun. Isännältä. Oikeastaan isännän suusta. Isäntä ei suuttunut. Hämmentyi niin paljon, raukka, ettei hän tajunnut suuttua.

Emännän aamupalaleipiä ryövään tuon tuostakin. Se on niin helppoa, emäntä on niiiiin helppo! Aamulla hän tekee leivät, kiikuttaa itsensä olohuoneen sohvalle, laittaa Muumit pyörimään ja asettaa leipälautasen syliinsä. Silloin on minun tilaisuuteni. Syöksähdän nopeasti kohti leipälautasta, tartun leivänkulmaan hampaillani ja raahaan leivän omaan jemmaani. Vaihtoehtoinen lähestymistaktiikkani on hypätä sohvan selkänojalta emännän syliin, aivan leipälautasen viereen. Silloin emäntä säikähtää niin, että saan rauhassa varastaa leivän. Harmi vaan, että emäntä on lihansyöjä. On ikävää, kun joudun vegenä kiskomaan leivän välistä kinkut pois.

Olette varmaan jo kuulleet sen tarinan, kun onnistuin varastamaan banaanin? Siis sen tarinan, kun löysin eteisen lattialta ostoskassin ja pienen penkomisen jälkeen bongasin kassista banskun ja ja ja lähdin roudaamaan sitä omaan jemmaani mutta sitten emäntä saikin minut kiinni itseteossa - harmi!

Ja tässä ihan päivänä eräänä isännälle kävi hassusti: hänen Sisu-askinsa lipesi käsistä kuin liukas saippua konsanaan. No sisut tietty sinkoilivat pitkin olkkarin lattiaa, ja meikäkani kävi niihin kiinni kuin sika limppuun! En ole ikinä ennen Sisuja maistanut, mutta ajattelin, että kun ne näyttävät vähän rusinoilta, niin eivät ne voi pahoja olla!

Kun emäntä ja isäntä silmänräpäyksessä tajusivat, että olen aikeissa syödä kaikki ympäriinsä kimpoilleet Sisu-namit, he muuttuivat niiiiiiin hysteerisiksi: alkoivat pyrstöt pystyssä noukkia nameja lattialta, yrittivät vuoroin hätistellä minua pois ja tunkea sormiaan suuhuni tarkistaakseen, etten vaan niellyt namusia. No en minäkään purematta niele. Höh. Siihen jäi Sisu-kokeilu meikäkanilta. Ja minä kun vaan yritin olla ennakkoluuloton.
Kuivattu luomuruisleipä on melko nam.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti