Tervetuloa, talvi!

Helmikuun 20. päivänä tein päätöksen: kesä voi tulla. Niinpä päätin riisua talviturkkini ja vaihtaa kepoiseen kesäkarvaan. No tällä viikolla tositarkka nenätutkani haistoi talven tuoksun ja pettämätön kaninvaistoni kuiskasi, että talvi tulee. Niinpä riisun nyt kesäturkkini ja puen talviturkin päälle.

Emännän mielestä karvanlähtöaika = kurja aika. Hän on sitä mieltä, että karvan pitäisi lähteä suurina, nätteinä palloina, ja nyt taas karvanlähdön aikaan hän manaa, miksi turkkini pitää olla niin silkkisen hieno, että haituvat vaan leijuvat kaikkialla huoneilmassa ja päätyvät lopulta emännän nenään suuhun silmiin nokkaan nieluun kitaan. Phyi, mikä valittaja! Emäntä ei sentään joudu olemaan turkkini lähettyvilla 24/7, toisin kuin minä itse! Viime päivinä emäntä onkin ottanut elämäntehtäväkseen edesauttaa karvanlähtöäni: koko ajan hän roikkuu kiinni turkissani ja jos pysähdyn hetkeksikin paikalleni, hän syöksähtää jostain kulman takaa kimppuuni ja iskee kamman karvoitukseeni ja repii töpökarvanikin irti, auts!

Luonnollisesti minun pitää saada talveksi myös lihaa luiden ympärille. Siksi olenkin ollut viime päivinä supernälkäinen! Eräänäkin päivänä isäntä laski eväsomenansa hetkiseksi eteisen rahille. Söin sen. Siis ompun. En rahia. Harmi, että jäin rysänpäältä kiinni! Jostain syystä emäntä ei kuitenkaan alkanut huutaa minulle, vaan nauroi hervottomasti. Outo tyyppi, ja totisesti kesä-, talvi-, syys- tai minkätahansaloman tarpeessa.

Ohops, kiinni jäin!

Myös talvella minun pitää saada vihreitä herkkuja, tottakai! Kesällä olemmekin kuivattaneet emännän kanssa kilokaupalla luonnon herkkuja: mustikanvarpuja, puolukanvarpuja, voikukanlehtiä, vadelmanlehtiä, piharatamoa, nam! Nyt herkut ovat jo kuivuneet ja pakattu pahvilaatikkoon odottamaan talvea! Ah, siitä talvesta tulee herkullinen.


Nämä minä syön talvella!