Tervetuloa, talvi!

Helmikuun 20. päivänä tein päätöksen: kesä voi tulla. Niinpä päätin riisua talviturkkini ja vaihtaa kepoiseen kesäkarvaan. No tällä viikolla tositarkka nenätutkani haistoi talven tuoksun ja pettämätön kaninvaistoni kuiskasi, että talvi tulee. Niinpä riisun nyt kesäturkkini ja puen talviturkin päälle.

Emännän mielestä karvanlähtöaika = kurja aika. Hän on sitä mieltä, että karvan pitäisi lähteä suurina, nätteinä palloina, ja nyt taas karvanlähdön aikaan hän manaa, miksi turkkini pitää olla niin silkkisen hieno, että haituvat vaan leijuvat kaikkialla huoneilmassa ja päätyvät lopulta emännän nenään suuhun silmiin nokkaan nieluun kitaan. Phyi, mikä valittaja! Emäntä ei sentään joudu olemaan turkkini lähettyvilla 24/7, toisin kuin minä itse! Viime päivinä emäntä onkin ottanut elämäntehtäväkseen edesauttaa karvanlähtöäni: koko ajan hän roikkuu kiinni turkissani ja jos pysähdyn hetkeksikin paikalleni, hän syöksähtää jostain kulman takaa kimppuuni ja iskee kamman karvoitukseeni ja repii töpökarvanikin irti, auts!

Luonnollisesti minun pitää saada talveksi myös lihaa luiden ympärille. Siksi olenkin ollut viime päivinä supernälkäinen! Eräänäkin päivänä isäntä laski eväsomenansa hetkiseksi eteisen rahille. Söin sen. Siis ompun. En rahia. Harmi, että jäin rysänpäältä kiinni! Jostain syystä emäntä ei kuitenkaan alkanut huutaa minulle, vaan nauroi hervottomasti. Outo tyyppi, ja totisesti kesä-, talvi-, syys- tai minkätahansaloman tarpeessa.

Ohops, kiinni jäin!

Myös talvella minun pitää saada vihreitä herkkuja, tottakai! Kesällä olemmekin kuivattaneet emännän kanssa kilokaupalla luonnon herkkuja: mustikanvarpuja, puolukanvarpuja, voikukanlehtiä, vadelmanlehtiä, piharatamoa, nam! Nyt herkut ovat jo kuivuneet ja pakattu pahvilaatikkoon odottamaan talvea! Ah, siitä talvesta tulee herkullinen.


Nämä minä syön talvella!

Prinssi uljas, rohkea! Ja epäturhamainen!

Minäkö turhamainen?

Pääsin Helsingissä ulkoilemaan, jee! Edelliskerrasta olikin jo tovi. Tästä ulkoilusta olin kuitenkin niin innoissani, että päätin tehdä kaiken itse: minä itse hypin uljaasti hissiin, eli emännän ei tarvinnut minua sinne kantaa. Minä itse kävelin hissistä myös ulos, kun olimme saapuneet pohjakerrokseen. Minä itse loikin alaovesta pihamaalle, ja minä itse olin niin innostunut päästessäni ulos, että minä itse itse asiassa loikin kaksi kertaa koko parkkipaikan ympäri ja emäntä itse yritti pysytellä kintereilläni.

Pian kuitenkin itse huomasin, että käpäläni olivat juoksemisesta likaantuneet: parketilla käpäläni pysyvät vitivalkoisina, mutta pihalla niihin tarttuu katupölyä hiekkaa savea ruohoa multaa maa-ainesta roskia lehtivihreää muurahaisia yhhh, joten pesin etukäpälät ja takakäpäläiset ja vatsanalusen ja kyljet ja korvat ja töpön ja naaman.

Ja sitten minä itse huomasin siinä parkkipaikalla auton vieressä peseytyessäni, että auton kyljestä heijastuu minun oma peilikuvani, joten aloin peilailemaan itseäni ja havaitsin taas, miten upea kani minä itse olen. Niin puhdas ja jalosukuinen. Älykäskin. Myös naapurin pinkkipaitainen Pirkko-Liisa tuli kehaisemaan: "Onpa söpö pupu!"

Ja sitten minua vielä haukutaan turhamaiseksi esimerkiksi sen perusteella, että tykkään peilata itseäni kokovartalopeilistä tai auton kyljestä! No, emäntä usein puolustaa minua sanomalla, että poika on emäntäänsä tullut. Mutta siis...turhamainen. Kertakaikkiaan väärä sana kuvaamaan minua itseäni. Mitä sitten, jos minä itse en halua syödä leivänkannikkaani liukkaalta ja kalsealta parketilta, vaan siirryn ruokailemaan mieluummin olohuoneen sohvapöydän alle karvamatolle? (Pöydistä puheen ollen - olen vastikään oppinut hyppäämään minun oman huoneeni työpöydälle. Isäntä yllätti minut siitä yhtenä aamuna ja emäntä yllätti toisena aamuna kun istuin työpöydällä hänen läppärinsä päällä - ei näyttänyt emäntä iloiselta sinä aamuna, oli varmaan noussut väärällä käpälällä tai jotain.)

Ja mitä sitten, jos minä itse en tykkää pissata vessalaatikkoon, jos laatikko on mielestäni liian nuhruinen? Ja koska en sattuneesta syystä kommunikoi ihmisten kielellä, joudun pissaamaan vessalaatikon viereen jotta emäntä lopulta tajuaisi, että laatikko pitää siivota. Sekö muka turhamaisuutta, häh??!


Pihalla on kivaa, mutta näin ne käpälät likastuvat, yhhh!

Onneksi ulkona on sentään mattoja, joiden päällä voin peseytyä.



Kauniita unia, oman murun kuvia

Olette saaneet meikäkanista ehkä vähän turhan vireän kuvan. No kyllä minä välillä lepuutankin. Ohessa todistusaineistoa:

Joskus levytän keskellä kulkureittiä...

...toisinaan kellahdan kyljelleni...

...sängyllä makoilu on harvinaista herkkua...

...sen sijaan mummuloissa saan hengata sängyn alla...

...heikkoina hetkinä jään ihmisen syliin...

...tunnelissa voi ottaa tirsat rauhassa...

...no ei minua tyynyn altakaan kovin helposti löydä...

...joskus, kun haluan pois häkistä, leikin kuollutta...

...emännän mielestä ainoa oikea vaihtoehto on nukkua päikkärit hänen kainalossaan.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Aina emäntä ja isäntä solvaavat, että olen ruualle perso. Ahnas. Ahne. Ahmatti. Suursyömäri. Pikkupossu. Kun olin ihan pieni rääpäle, jaloturkkinen leijonanharjaskaniemoni opetti minulle, että kuppi pitää syödä tyhjäksi. No täytyy myöntää, että kun emäntä ja isäntä ovat minulle ruokaa tarjonneet, keitetty peruna on ollut ainoa lajike, jota en ole suostunut syömään. Phyyyyi, miksi haluaisin syödä sellaisia mauttomia, hajuttomia, värittömiä mukuloita? Sen sijaan olen tutustunut nyt kesällä muutamiin upouusiin ihaniin makuihin, kuten 1) Mansikkaan ja 2) Vesimeloniin. Molemmat olivat ekalla maistelukerralla jänniä, mutta jo tokalla kerralla ahmaisin herkut yhdellä haukkauksella maiskis ja nuolin vielä kupinkin.

Kun olin asunut emännän ja isännän luona noin puolitoista päivää, hyppäsin emännän viereen sohvalle omenanpala suussa. Emäntä oli ihan myyty! Vaikka häh, miksen minä voisi syödä sohvalla siinä missä emäntä ja isäntäkin? Vaikka kerran jos toisenkin touhuni on lähtenyt emännän ja isännän mielestä vähän lapase...käpälästä: kapusin nimittäin sohvapöydälle, johon isäntä oli jättänyt suolatikkupakkauksen. Työnsin pääni pakettiin, kahmin suuhuni suolatikkuja niin paljon, että poskeni näyttivät suhteellisen hamsterimaisilta ja aloin rouskuttaa. Emäntä ei oikein arvosta varastelua, joten hän kilahti täysin: tunki sormensa kitaani ja tyhjensi suuni suolatikuista. Röyhkeää (, mutta ehkä hyvä niin, sillä olin koko loppuillan suhteellisen janoinen).

Muutaman päivän kuluttua otin kuitenkin pienen revanssin ja varastin yhden suolatikun. Isännältä. Oikeastaan isännän suusta. Isäntä ei suuttunut. Hämmentyi niin paljon, raukka, ettei hän tajunnut suuttua.

Emännän aamupalaleipiä ryövään tuon tuostakin. Se on niin helppoa, emäntä on niiiiin helppo! Aamulla hän tekee leivät, kiikuttaa itsensä olohuoneen sohvalle, laittaa Muumit pyörimään ja asettaa leipälautasen syliinsä. Silloin on minun tilaisuuteni. Syöksähdän nopeasti kohti leipälautasta, tartun leivänkulmaan hampaillani ja raahaan leivän omaan jemmaani. Vaihtoehtoinen lähestymistaktiikkani on hypätä sohvan selkänojalta emännän syliin, aivan leipälautasen viereen. Silloin emäntä säikähtää niin, että saan rauhassa varastaa leivän. Harmi vaan, että emäntä on lihansyöjä. On ikävää, kun joudun vegenä kiskomaan leivän välistä kinkut pois.

Olette varmaan jo kuulleet sen tarinan, kun onnistuin varastamaan banaanin? Siis sen tarinan, kun löysin eteisen lattialta ostoskassin ja pienen penkomisen jälkeen bongasin kassista banskun ja ja ja lähdin roudaamaan sitä omaan jemmaani mutta sitten emäntä saikin minut kiinni itseteossa - harmi!

Ja tässä ihan päivänä eräänä isännälle kävi hassusti: hänen Sisu-askinsa lipesi käsistä kuin liukas saippua konsanaan. No sisut tietty sinkoilivat pitkin olkkarin lattiaa, ja meikäkani kävi niihin kiinni kuin sika limppuun! En ole ikinä ennen Sisuja maistanut, mutta ajattelin, että kun ne näyttävät vähän rusinoilta, niin eivät ne voi pahoja olla!

Kun emäntä ja isäntä silmänräpäyksessä tajusivat, että olen aikeissa syödä kaikki ympäriinsä kimpoilleet Sisu-namit, he muuttuivat niiiiiiin hysteerisiksi: alkoivat pyrstöt pystyssä noukkia nameja lattialta, yrittivät vuoroin hätistellä minua pois ja tunkea sormiaan suuhuni tarkistaakseen, etten vaan niellyt namusia. No en minäkään purematta niele. Höh. Siihen jäi Sisu-kokeilu meikäkanilta. Ja minä kun vaan yritin olla ennakkoluuloton.

Kuivattu luomuruisleipä on melko nam.

Emännän paha pupu? Isännän ihana kani?

Emäntä antaa minulle suukon joka ilta ennen nukkumaanmenoa ja sanoo, että kauniita unia pupuseni. Isäntä ei suukota – syystä että hänen suuhunsa muka tulee karvoja. Ja katink...kaNINKONTIT!

Kuten jo aiemmissa kirjoituksissani on tullut ilmi, emäntäni on hövelisydäminen: hän antaa minun syödä mattoa tai nakertaa traakkipuuta enemmän kuin isäntä, joka hätistää minut kolttosteni jälkeen omaan huoneeseeni sellaisella vauhdilla, että jalosukuiset karvani pöllähtävät. Jos epähuomiossa pissaan muualle kuin vessalaatikkoon, isäntä on ihan että hyi yäk pois paha, paha, PAHA, PAHEMPI PAHIN pupu, kun taas emäntä sanoo että voi pientä vauvaa, vahinkoja sattuu, ja hyvä että olet juonut paljon vettä, ettei tule nestehukkaa. Aina kun olen ollut pahoilla teillä, isäntä sanoo emännälle, että "sinun paha pupusi". Kun olen ihana rakas kiltti söpö älykäs, isäntä sanoo emännälle, että "minun ihana kanini".

Kun olin asunut emännän ja isännän luona viikon, he rakensivat eteisen ja olohuoneen väliin kaniportin, jotten pääsisi yksin olohuoneeseen. En koskaan kyllästy katselemaan sitä näkyä, miten emännän naama venähtää, kun hän kääntää selkänsä ja seuraavassa hetkessä huomaa, että pötkötänkin portin väärällä puolella. Niinä hetkinä emännästä kuulemma tuntuu kuin hän olisi piilokamerassa! Sekunnin sadasosassa hän kuitenkin ymmärtää todellisen älykkyyteni ja ryhtyy pyrstö pitkällä jahtaamaan minua pitkin olohuonetta. Jos myös isäntä on kotona, he näyttävät kaksin verroin humoristisemmilta, kun he juoksevat kyyristyneinä perässäni, levittelevät käsiään ja yrittävät vuoron perään syöksähdellä minua kohti. Jos emäntä lopulta saa minut kiinni ja kaappaa minut syliinsä ja lähtee kiikuttamaan minua takaisin eteiseen, katson emäntää suurilla valppailla silmilläni ja hieron silkkistä poskeani hänen kättänsä vasten. Sitä emäntä ei voi vastustaa, ja lopulta saan jäädä hänen kanssaan olohuoneen sohvalle katselemaan viherpiiperrysohjelmia ja syömään viinirypäleitä.

Ylipäänsä rakastan sitä, että minulla on jokin projekti menossa. Porttiprojekti onkin jatkunut suloisen pitkään: isäntä käy tasaisin väliajoin ostamassa uutta puutavaraa ja vaihtaa porttiin uusia rimoja, jotta minulla olisi koko ajan järsittävää. Emäntäni myös aina hämmentyy, miten kapeista rimojen väleistä hänen "pieni vauvansa" mahtuu. Ennätykseni on seitsemän senttiä. Kun nakerran porttia, emäntä innostuu ja taputtaa käsiään yhteen (ilmeisesti antaakseen minulle aplodit) ja huutaa minulle jotain, en ymmärrä mitä. Ah, ihmiset, huomatkaa minut!

Isäntä kyllä lähtökohtaisesti tarjoaa minulle enemmän tekemistä kuin emäntä. Siinä missä emäntä silittelee, isäntä on kantanut kotiimme esim. 50-tuumaisen tv:n. Laatikosta minä sain ikioman tunnelin. Isäntä alkoi myös taannoin harrastaa golfia ja osti bägin. Laatikosta minä sain ikioman tunnelin.

Kun isäntä on työmatkoilla, toisinaan kaipaan häntä. Emäntä on tosi kiva, mutta isännän kanssa touhu on jotain muutakin kuin ainaista lääppimistä. Me katsomme telkusta Kovaa lakia ja Doctor Whota – kautta viiksikarvojeni, miten miehekästä! Kaipauksen riivaamana viskon isännän kenkiä pitkin eteistä.

Emännän sylissä on pupun hyvä pötköttää.