Siitäkin huolimatta, että emäntä on tätänykyä päivät poissa, kesä on ihanaa aikaa! Kautta viiksikarvojeni, kun minulle on tapahtunut paljon viime aikoina:
Mummuloissa on ollut kivaa, kun olen päässyt aina siellä ollessani ulos. Toisen mummulan männyn juurelta löysin taannoin villin sukulaiseni pesän. Menin tyypin luokse kylään, mutta ketään ei ollut kotosalla. Odotin pesässä aikani, kunnes emäntä kyllästyi istumaan männyn juurella kanssani (ihme tyyppi). Niinpä pompimme pois. Varmaan sukulaispojan viiksikarvat menivät solmuun, kun se haistoi, että tällainen nuoriherra oli käynyt sen puskassa kylässä. Kaivoin myös kuoppia kukkapenkkeihin. Emäntä ei ymmärrä, miksi on kivempi kaivaa 30 pientä kuoppaa kuin yksi suuri.
Olen päässyt emännän ja isännän työpäivän jälkeen myös kotona ulos. Ulos mennään hissillä - hissin piippaus on kurja, mutta helpompi hissillä on kulkea kuin pomppia 28 rappusta! Pihan poikki ajavat autot ja koirat ovat niinikään kenkkumaisia, ja auton nähdessäni juoksen miljoonaa. Sen sijaan tutustuin naapurin lapsiin eli neljään Nikoon, Juliaan, Eevaan ja pariin muuhun, ja ne oli kivoja tyyppejä! Hivenen äänekkäitä ehkä, mutta silittivät ahkerasti.
Kotipihassa kaivoin monta kaunista kuoppaa pensaan juurelle. Pihaan oli nakutettu taulu, jossa oli koiran hahmo ja ruksi päällä. Se kai tarkoittaa, että koirilta on puskaan pääsy kielletty. Hyvä. Onneksi kielto ei koske kaneja. Eihän se voi koskea, kun taulussa oli koiran kuva. Eli puskat on käytännössä määrätty kanien reviiriksi ja koska pihapiirissämme ei liene toisia kaneja, puskat ovat minun minun minun minunminunminun!
Kotipihassa tuuli tuiversi niin, että karvat pöllysivät - en ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa, joten heittäydyin keskelle asfalttitietä pötköttämään ja annoin kesätuulen puhaltaa läpi turkkini. Emäntä piti reaktiotani vähän hölmönä, samoin kuin sitä, että söin pihalla ruusunoksia. Niissä oli piikkejä. Sanoi minua kaupunkilaistuneeksi kanikisi, joka ei ole kovin käytännönläheinen. Pah.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti