Ei mitkään kissanristiäiset!

Arvatkaas mitä? Meikäkani täytti viime viikonloppuna kolme vuotta! Miettikää, joku 1100 päivää sitten olin vielä emännän peukun kokoinen, karvaton pötkylä, ja nyt olen niiiiin komia kaniherra! Niinpä emäntä ja isäntä kutsuivat kaikki pupunmieliset ystävämme meille juhlimaan tätä elämäni merkittävää välietappia.

Mikä häkellyttävintä, sain juhlapäivänäni myös paljon syntymäpäivälahjoja! Emäntä ja isäntä olivat askarrelleet huoneeni oveen kyltin, jossa lukee, että alueella kanivartiointi. Kyltti on mainio, sillä minähän se olen, joka pitää kodistamme varkaat loitolla. Aina öisinkin tähystän kaininkoloni katolla, uhkaako kotiamme jonkin sortin vaara tai voro!

Sain lahjaksi myös erilaisia herkkuja kuten pussillisen kuivattuja voikukanlehtiä, jyvätankoja, mansikkanameja, porkkanoita ja jyväsekoitusta!

Ja sitten sain upouuden, TÄPÖTÄYDEN ruokakupin. Kuppiin oli taiteiltu minun nimeni, joten tästä eteenpäin kukaan ei erehdy syömään minun ruokiani <3

Niin kuin kaikissa kunnon juhlissa, myös minun syntymäpäivilläni oli kakkua - ja vieläpä kaksin kappalein! Tässä kuvassa minä ja emäntä puhallamme kynttilöitä sammuksiin - tai minähän ne tietenkin puhkuin ja puhalsin, emäntä vaan nosti minut pöydän tasolle.

Meikäkani ei sentään ihmisten kakkua joutunut syömään, vaan isäntä oli valmistanut minulle ikioman herkkukakun.

Kertakaikkisen kamalasti sain juhlieni aikana silitystä ja huomiota, mikä oli ihanaa! Tässäkin olen isännän ja emännän lääpittävänä meidän perhepotretissa. Näytän tosin vähän epäkanimaiselta, sillä unohdin nostaa korvat pystyyn.

Huomaatteko, tuolla meikäkani pötköttää pöydän alla, kaiken huomion keskipisteenä! Se oli ihanaa! Kaikki vaan kehuivat ja ihastelivat minua! Voin vaikka vannoa, ettei tällä universumilla ole toista kania, jolla olisi ollut yhtä huikeat syntymäpäiväjuhlat. Kaikki nämä ihmiset tulivat juhliin minun vuokseni. <3

Avoimet ovet

Emäntä päästi minut taannoin loikkelehtimaan ympäri kotia. Siis tarkoitan, että aivan kaikkialle! Hän avasi minulle myös parvekkeen ja makkarin ovet - niihin huoneisiin kun minulla on tavanomaisesti pääsy kielletty. Emäntä oli erireilu. <3 Ainoa ovi, joka minulta pidettin kiinni, oli ulko-ovi.

Kiva parvekkeen ovi, olisipa se aina auki!

Mun parvekelaatikko!

Kiva puu, vähän vaan kaipaa trimmausta!

Pthyi, suu täynnä multaa!

Töpö on söpö!

Käpäliä alkoi paleltaa, loikkaanpa sisälle!

Olkkarin karvamatto on kertakaikkisen ihana...

...mutta pääsy makkariin on harvinaisempaa herkkua. Hyp!

Katsokaa, kyllä meikäkanin kelpaa! Saan pötköttää sängyllä!

Mutta koko päivää ei jouda makoilemaan. On niin jännää. Mikä tuokin vehje on, ja mitä tapahtuu, jos painan tuota nappia?

Emäntä, ota musta vielä sellainen potrettikuva, jooko? Sellainen söpö, kiitos.

Ja kaverikuva! Tässä olen minä ja mun emännän käpälä! Meillä oli kivaa!

Anna hali!

Parhaat puoleni

Minussa on poikkeuksellisen paljon parhaita puolia: on etupuoli, takapuoli, masupuoli, selkäpuoli, yläpuoli, alapuoli, oikea puoli, vasen puoli, sisäpuoli ja ulkopuoli. Yritin kuitenkin listata parhaista parhaat puoleni paremmuusjärjestykseen, ja tässä lopputulos:

Parhaita puoliani ovat ehdottomasti pää ja takapää, koska pääni on ajattelun keskus ja sen avulla olen juuri oppinut avaamaan itse oven ja takapäässä sijaitsee voimakkaat takakäpäläni, joiden ansiosta voin ponnistaa vaikka kuuhun asti. Vastikään opin myös pesemään kasvoni vesikupissa, ja se jos mikä on kamalan kätevää ja todistaa ylevän älykkyyteni! Kun olen syönyt tahmeaa banskua ruokakupista, työnnän kasvoni vieressä olevaan vesikuppiin ja pulilumpsis, ällösöpö naamatauluni puhdistuu hetkessä!

Sitten parhaita puoliani ovat tietenkin masupuoli ja selkäpuoli. Masupuoli on valkoinen ja pehmeä kuin pumpulipilvi ja masuun mahtuu paljon ruokaa, mutta selkäpuoli saa useammin silityksiä. Miksiköhän?

Myös korvia arvostan erityisen paljon. Jaa että miksikö höröttimeni ovat niin suuret? No Punahilkan susihukkaa lainatakseni, "jotta kuulisin sinut paremmin!" Lähellä korvia sijaitsee myös murututka, ja sekin on sangen käytännönläheinen kapistus. Murututkani voit bongata myös oheisesta kuvakollaasista - murututkani on oikeassa laidassa toisiksi alimmaisessa kuvassa. Murututka koostuu nenästä, viiksikarvoista ja suusta joka on kuin napinläpi, ja murututkan avulla löydän keittiön lattialta pienimmätkin leivänmuruset.

Siinä missä murututka on minun etummainen ruumiinosani, takapääni takimmainen osa on luonnollisesti söpö höpö töpö, eli pupunhäntä. Ihmislapset aina sitovat turkkinsa poninhännälle ja leikkivät aasinhännän kiinnitystä, mutta meikäkani ei kyllä vaihtaisi töpöään mistään hinnasta minkään muun eläimen häntään. Töpö on täydellisen söpö ja pieni (kuten minäkin), mutta kuitenkin tarpeeksi suuri, jotta sitä voi käyttää apuna vaikkapa tasapainottelussa.

Gustav Hullukani?

"Joskus perään ne huutaa: Sä oot hullu, hullu, hulluhan sä oot!" Niin laulaa Maija Vilkkumaa. Ja hulluksi minua kutsui myös eräs täti, joka kyläili meillä taannoin.

Siis kautta viiksikarvojeni, minäkö hullu? Tiedoksi vaan, että Kanien suvussa ei ole hullun kanin tautia diagnosoitu. Mutta hulluksi haukkuivat, kun pyöritin aktivointipalloani niin vimmatusti, että unohdin syödä pallosta tippuneet namit. Vauhtini oli jopa niin kova, että käpäläni sutivat parketilla tyhjää ja törmäilin pöydän jalkoihin.

Hulluksi haukkuivat, kun villiinnyin huomiosta ja aloin syöksähdellä emäntää, isäntää ja tätiä kohti hampaat edellä. No kai minä nyt villiinnyn huomiosta, jos olen ollut koko pitkän päivän yksin häkissä pimeässä kodissa ja yhtäkkiä minua onkin kuusi kättä silittämässä.

Mutta kaiken tämän jälkeenkin täti halusi nukkua samassa huoneessa kanssani - minun huoneessani. Jossain vaiheessa aamua minua alkoi ärsyttää: täti vaan käänsi raukeana kylkeään, kun taas minua ei väsyttänyt yhtään. Niinpä aloin pamautella raivoisasti takakäpälälläni, tyyliin: "Herätyyyys *PAM*! MINÄ täällä *PAM*! MINÄ olen *PAM* hereillä *PAM*! MINÄ haluan ulos HÄKISTÄÄÄÄÄ *PAM PAM PAM*!” Ja kappas, pian oli tätikin hereillä! Mutta...vain kääntääkseen kylkeään. Hän ei ollut huomaavinaankaan minua, mistä olen erittäin järkyttynyt. Hän ei vapauttanut minua häkistä, mistä olen äärimmäisen pettynyt. Hän ei antanut minulle aamiaista, mistä olen niin vihainen, että jos osaisin murahdella, murahtelisin än-yy-tee-NYT. Yhyyyy, hän ei ollut lainkaan yhtä hövelisydäminen kuin emäntäni.

Kerran he haukkuivat minua hulluksi, kun hyppäsin sohvan selkänojalle ja sieltä ihmisen olkapäälle ja nappasin ihmisen suusta ruuat ja loikin ryöstösaaliini kanssa pakoon. Jo esi-esi-esi-isäni metsäjänis sai huomata, että elämä on kovaa eloonjäämistaistelua: talvisin ravintoa on aika hintsusti tarjolla ja kaikkien puskien oksat ja kuoret on tuhottav...ei kun käytettävä ravinnoksi. Peijakkaan ihmiset vaan ovat alitajuntaisesti jotain jäniseläinvastaisia: luonnossa he virittelevät puihin niitä viheliäisiä runkosuojia, ja yhtä lailla emäntä ja isäntä yrittävät syödä jääkaapista minun omenani. Pakko tässä maailmassa on puolensa pitää!

Puolensa pitämisestä tuli mieleen, että yritän totisesti olla aina skarppina ja bongailla kotoamme potentiaalista ravintoa. Kun isäntä ja emäntä vaikka tekevät itsellensä voileipiä, pyörin heidän jaloissaan siltä varalta, että heiltä tipahtaa lattialle salaatinlehtiä, kurkunviipaleita tai peräti kokonainen leivänkannikka. Kerran tosin kävi vähän hassusti: huomasin, että toheloluonteiselta emännältäni oli tipahtamassa jotain käpälästä. En ehtinyt huomata, mikä se oli, mutta päätin salamannopeasti syöksyä tuota tipahtavaa objektia kohti. Ja sitten: PAM! Sain metvurstipaketin päähäni. Ihan ei taju lähtenyt, mutta harmitus oli suuri. Siis ei siksi, ettei taju lähtenyt, vaan siksi, ettei lentävä objekti ollutkaan jäävuorisalaatti. Ja taas haukuttiin hulluksi.

Elämä on eloonjäämistaistelua. Tässä parempiin suihin menee emännän omenamehu nam.

Gustav rakastaa kotia!

Hei olen täällä taas! Katsokaa minua - olen täällä!

Ja hyvä niin. Joulu meni pöydällä.

Sitten tulimme kahden viikon mummuloinnin jälkeen kotiin. Ko-tiin! En uskonut enää näkeväni kotia. Luulin, että minut on tuomittu elämään loppuikäni kissankäryisessä mummulassa, jossa minut syötetään palleroksi, joka ei jaksa hypätä edes 70-senttisen esteen yli ja jonka vitivalkoinen masu likastuu, kun se viistää maata kun maha on niin pallo ja käpälät liian lyhyet.

Sitten tulimme kotiin. Ko-tiin. (Sanoinko minä sen jo?)

Heti kun minut laskettiin pois siitä hurjan kurjasta kuljetuskopista, vipelsin kodin ympäri ja tarkistin, että koti on entisellään: tuossa on minun häkkini. Kukaan ei myöskään ole kähveltänyt porkkananoranssista ruokakuppiani, Kaninkoloni on oma ihana itsensä, sohvan taakse pystyy edelleenkin pujahtamaan piiloon, telkkari on tallessa jes, sohvapöydän alla voi ottaa päikkärit, jaahas, jääkaappiakaan ei ole varastettu, mahtavaa, keittiön matolla on hauska iloloikata. Ja iloloikata ja iloloikata.

 Emäntä ja isäntäkin ovat entisellään. En uskonut koskaan sanovani tätä, mutta...se on ihanaa! Silittäkää otsaani. Oih, tuntuu niin mukavalta. Vielä vähän. Juu. Tästä se uusi vuosi alkaa. Älkää vielä lopettako. Kiltti, silitä vielä vähän. Purrrrr.

Nämä kaksi kotonaoloviikkoani olen vain nauttinut siitä, että kaikki on ennallaan. Ja kautta viiksikarvojeni, kaikki kunnon otuksethan aloittavat tammikuussa kuntoiluprojektin - niin myös meikäkani ja emäntä. Treeniohjelmamme: hyppään sängyssä makaavan emännän oikealle puolelle. Hyppäään emännän mahan päälle. Hyppään emännän vasemmalle puolelle. Hyppään mahan päälle. Iiks. Hyppään oikealle puolelle. Hyppään mahan päälle. Örps. Hyppään vasemmalle puolelle. Hyppään mahan päälle. Hik. Hyppään oikealle puolelle. Hyppään mahan päälle. Auts. Hyppään vasemmalle puolelle. Tipun sängystä, hups. Emäntä valittaa, että olen hyppinyt hänen mahansa lättymäisen littanaksi. Hah - se oli tarkoituskin!

Näiden kahden viikon aikana olen aloittanut myös älyllisen työskentelyn - haluanhan, että vuoden 2013 aikana kehityn entistä terävähampaisem..ei vaan terävä-älyisemmäksi. Sain joululahjaksi älypelin, joka on kelpo kapistus. Pelissä pitää etsiä kuppien alta ruokaa, ja siinä on kolme vaikeustasoa: 1) Kanan aivo -taso, 2) Katti keskiverto -taso ja 3) Kyvykäs kaniinieläin -taso.

Löydän ruuat kuppien alta jopa pelin vaikeimmalla tasolla, tietty. Isäntä vaan on voinut melko kehnosti viime aikoina: hän on meinannut kuolla nauruun, kun hän on pelannut älypeliä kanssani. Minulla kun on vähän omintakeinen tyyli etsiä nameja: useimmiten en tyydy nostelemaan kuppeja söpösti talttahampaillani, vaan jyrään kupit kumoon koko kahden kilogramman elopainollani tai kuovin peliä etukäpälilläni niin, että kaikki kupit lennähtävät ilmaan ja vierivät kierivät pitkin maailmaa.

Toinen uusi aarteeni, jonka sain joululahjaksi, on heinätunneli. Toivoin itse asiassa tunnelia, joka on tehty heinästä, mutta Joulupukki on ilmeisesti jo niin ikivanha ja hatara-aivoinen, että hän oli käsittänyt asian vähän väärin ja sain liki metrin pituisen tunnelin, jonka voi täyttää heinällä. No mutta tämä on paljon kivempi. Kukkuu!