Gustav Hullukani?

"Joskus perään ne huutaa: Sä oot hullu, hullu, hulluhan sä oot!" Niin laulaa Maija Vilkkumaa. Ja hulluksi minua kutsui myös eräs täti, joka kyläili meillä taannoin.

Siis kautta viiksikarvojeni, minäkö hullu? Tiedoksi vaan, että Kanien suvussa ei ole hullun kanin tautia diagnosoitu. Mutta hulluksi haukkuivat, kun pyöritin aktivointipalloani niin vimmatusti, että unohdin syödä pallosta tippuneet namit. Vauhtini oli jopa niin kova, että käpäläni sutivat parketilla tyhjää ja törmäilin pöydän jalkoihin.

Hulluksi haukkuivat, kun villiinnyin huomiosta ja aloin syöksähdellä emäntää, isäntää ja tätiä kohti hampaat edellä. No kai minä nyt villiinnyn huomiosta, jos olen ollut koko pitkän päivän yksin häkissä pimeässä kodissa ja yhtäkkiä minua onkin kuusi kättä silittämässä.

Mutta kaiken tämän jälkeenkin täti halusi nukkua samassa huoneessa kanssani - minun huoneessani. Jossain vaiheessa aamua minua alkoi ärsyttää: täti vaan käänsi raukeana kylkeään, kun taas minua ei väsyttänyt yhtään. Niinpä aloin pamautella raivoisasti takakäpälälläni, tyyliin: "Herätyyyys *PAM*! MINÄ täällä *PAM*! MINÄ olen *PAM* hereillä *PAM*! MINÄ haluan ulos HÄKISTÄÄÄÄÄ *PAM PAM PAM*!” Ja kappas, pian oli tätikin hereillä! Mutta...vain kääntääkseen kylkeään. Hän ei ollut huomaavinaankaan minua, mistä olen erittäin järkyttynyt. Hän ei vapauttanut minua häkistä, mistä olen äärimmäisen pettynyt. Hän ei antanut minulle aamiaista, mistä olen niin vihainen, että jos osaisin murahdella, murahtelisin än-yy-tee-NYT. Yhyyyy, hän ei ollut lainkaan yhtä hövelisydäminen kuin emäntäni.

Kerran he haukkuivat minua hulluksi, kun hyppäsin sohvan selkänojalle ja sieltä ihmisen olkapäälle ja nappasin ihmisen suusta ruuat ja loikin ryöstösaaliini kanssa pakoon. Jo esi-esi-esi-isäni metsäjänis sai huomata, että elämä on kovaa eloonjäämistaistelua: talvisin ravintoa on aika hintsusti tarjolla ja kaikkien puskien oksat ja kuoret on tuhottav...ei kun käytettävä ravinnoksi. Peijakkaan ihmiset vaan ovat alitajuntaisesti jotain jäniseläinvastaisia: luonnossa he virittelevät puihin niitä viheliäisiä runkosuojia, ja yhtä lailla emäntä ja isäntä yrittävät syödä jääkaapista minun omenani. Pakko tässä maailmassa on puolensa pitää!

Puolensa pitämisestä tuli mieleen, että yritän totisesti olla aina skarppina ja bongailla kotoamme potentiaalista ravintoa. Kun isäntä ja emäntä vaikka tekevät itsellensä voileipiä, pyörin heidän jaloissaan siltä varalta, että heiltä tipahtaa lattialle salaatinlehtiä, kurkunviipaleita tai peräti kokonainen leivänkannikka. Kerran tosin kävi vähän hassusti: huomasin, että toheloluonteiselta emännältäni oli tipahtamassa jotain käpälästä. En ehtinyt huomata, mikä se oli, mutta päätin salamannopeasti syöksyä tuota tipahtavaa objektia kohti. Ja sitten: PAM! Sain metvurstipaketin päähäni. Ihan ei taju lähtenyt, mutta harmitus oli suuri. Siis ei siksi, ettei taju lähtenyt, vaan siksi, ettei lentävä objekti ollutkaan jäävuorisalaatti. Ja taas haukuttiin hulluksi.

Elämä on eloonjäämistaistelua. Tässä parempiin suihin menee emännän omenamehu nam.