Päheä pääsiäinen

Me kanit olemme pääsiäisen juhlaeläimiä. Koska isoisäntäni ja isoemäntäni eivät kuitenkaan asu saman katon alla kenenkään kaninsukuisen kanssa, meikäkanin piti käydä piristämässä isoemännän ja isoisännän pääsiäistä.

Mummulassa olikin kovin kivaa, ja toisessa mummulassa uinun emännän ja isännän kanssa aina samassa huoneessa. Yhtenä yönä emäntä ja isäntä heräsivät jännittävään plumpsis-ääneen. "Mikä tuo ääni oli?" emäntä ihmetteli, mutta simahti saman tien uudelleen.

Vasta aamun sarastaessa emäntä ja isäntä tajusivat, että olin plumpsauttanut mineraalikiveni vesikippoon sillä seurauksella, että vesi oli loiskunut pitkin häkin mattoa, kuppiin jäänyt vesi oli ikävän mineraalipitoista ja vesikipossa lojuva kivi oli pehmentynyt mukavasti.

Kun minut aamulla vapautettiin häkistä, aloin viskoa mineraalikiveä parkettilattialla ja ymmärsin oitis, että pehmeää kiveä on mukava tuhota talttahampaita apuna käyttäen. Ei siinä kestänyt kauankaan, kun matto, parketti ja emännän sukanpohjat olivat jo ihan mineraalikivijauhon peitossa.

Ei minä kiveä syönyt, tuhosin vain.

 Pian kiventuhoamisen jälkeen emäntä puki valjaat ylleni ja vei minut ulos. Samalla emäntä höpisi jotain, että "Gustav Kanin on nyt parempi purkaa ylimääräinen energiansa ulkoilemiseen". Ulkoa etsin ensitöikseni kukkapenkin, jonka mullan olin möyhentänyt muutama viikko sitten, ja yllätyin iloisesti: kukkapenkkiin oli noussut sinivuokonkaltaisia kukkasia! Möyhennys oli siis tuottanut tulosta – hyvä, parempi, paras minä!

Tässä arvioin kukkien kasvua.

Ensimmäiseksi ja toiseksi pääsiäispäiväksi siirryimme toiseen mummulaan, koska heidänkään taloudessaan ei asustele pääsiäispupuja, vaan ainoastaan katalia katteja. Matkalla poikkesimme pääsiäispupuilemassa myös entisessä kodissani, mutta kappas, siellä oli muitakin pääsiäispupuja! Emäntä ja isäntä olivat kuitenkin kurjia eivätkä päästäneet minua iloloikkaamaan lähellekään jättikaneja. Harmi!

Minun kuppini ei ole koskaan ollut noin täynnä, nyyh!

Sen sijaan isäntä otti minut mukaansa erääseen toiseen karsinaan, ja kautta viiksikarvojeni, mitä karsinasta löytyi! En ollut ikinä, koskaan, milloinkaan nähnyt mitään vastaavaa! Karsinassa oli villasika, jota Maukaksi kutsutaan.

Siaksi hän on sangen charmantti.

Kuten kuvasta näkyy, minun oli pakko tulla aivan kuljetuskoppini etualalle tarkastelemaan, millainen otus tuo villasika on. Hänen vartalossaan kieltämättä kasvoi karvaa, mutta turkinlaatu oli aivan erilainen kuin meikäkanilla. Possun turkki oli karhea, harva ja kihara eikä yhtään niin jalosukuinen kuin meikäkanin karvapeite, mutta parempi tuollainen turkki kuin ei turkkia ollenkaan!

Olen aika varma, että meikäkanista ja Maurixista olisi tullut ystävät, mikäli isäntä olisi antanut meidän tehdä lähempää tuttavuutta. En ahdistunut edes siitä, kun Maurix työnsi kärsänsä häkkini ristikkoa vasten ja sanoi röh. Ja onhan meidän älykkäissä ja hurmaavissa luonteenlaaduissamme niin paljon samaa: meillä molemmilla on paljon hienommat turkit kuin lajitovereillamme, emäntä kutsuu minuakin välillä possuksi ja sekä meikäkani että Maukka osaamme nauttia elämän pienistä iloista kuten ruuasta ja levosta.

Possupötkö.

Pupupötkö.