"Kanipoika sairastaa, häntä hellikäämme"

"Gustav Kani on kadonnut!" tokaisi isäntä eräänä päivänä emännälle. "Sehän on kamalaa", totesivat sekä emäntä että isäntä, ja niin he alkoivat yhdessä suruloikata ympäri kotiamme. He etsivät minua kaninkolosta, heinäputkesta, kirjahyllyn takaa, sohvan sisältä, vessanpöntöstä, kenkätelineen alta, tiskikoneesta, ruokakaapista, lehtiroskiksesta, parvekkeelta, verhojen takaa ja kukkaruukusta, mutta en ollut missään. He säntäilivät hysteerisinä ympäri kotiamme niin että melkein törmäilivät toisiinsa ja alkoivat muistella, miten Gustav oli maailman hienoin kani - kiltein ja älykkäinkin.

He olivat niin surun murtamia, että päättivät hankkia muuta ajateltavaa ja menivät kylpyhuoneeseen jatkamaan pyykkäämistä. Isäntä oli jo valmiiksi lajitellut pyykit isoihin kasoihin kylpyhuoneen lattialle. Siinä vaiheessa meikäkani kaivautui pyykkikasasta takaisin ihmisten ilmoille - olisihan ollut kurjaa joutua pesukoneeseen! Vain hienopesu on sallittu, mutta silittää saa.

Eräänä iltana isäntä taas teki minulle iltapalan, johon kuului kimpale kurkkua, pala porkkanaa, siivu salaattia ja erityisen suuri omenaosio. Koska minulla ei sattunut juuri silloin olemaan nälkä, en käynytkään ruokani kimppuun oitis, vaan jäin kaniasentoon lepäämään.

Ja mitä tekivät isäntä ja emäntä? Kun en ollut kahden minuutin päästäkään ruokailemassa, he alkoivat arvostella minua tyyliin "mitä se tuolla nököttää", "se ei ole tänään ihan normaali" ja "miksi se on noin apaattinen". "Se söi kaksi päivää sitten vessapaperirullan hylsyn, onkohan sen maha kipeä?"

Neljän minuutin jälkeen tilanne alkoi muuttua vielä villimmäksi: emäntä etsiskeli jo päivystävän eläinlääkärin numeroa ja mietti, pitäisikö hänen valvoa häkkini vieressä koko yö. Sitten hän vielä alkoi lässyttää tyyliin "kulta pieni muru pallero, söisit edes omppua, että tiedämme, että olet terve."

Ja meikäkanihan söi! Otin ompun suuhuni ja aloin rouskuttaa. Kuola valui leukapielistäni, niin hyvää se oli. Siis omppu, ei kuola. Sekä emäntä että isäntä tulivat pällistelemään "ihmeellistä kania, joka syö omenaa". Sinä iltana isäntäkin sanoi minulle, että "kauniita unia muru".

Eikä tämä ole ainoa kerta, kun emäntä ja isäntä ovat seonneet, kun ovat minua sairaaksi luulleet. On nimittäin ollut myös se veripissatapaus, joka meni näin: emäntä ja isäntä huomasivat, että vessalaatikossani oli jotain punaista. "Iiiik, verta", kiljui emäntä niin lujaa, että herkkiin korviini särähti kurjasti. Isäntä nosti minut syliinsä ja emäntä tutki läpikotaisin, mistä kohtaa vuodan verta. Aika äkkiä he kuitenkin äkkäsivät, että masuni ja käpäläni olivat jopa vitivalkoisemmat kuin normaalisti eikä karvoitukseni muutenkaan ollut veren tahrima. Meikäkani myös loikki yhtä iloisesti kuin yleensäkin ja ynähteli tyytyväisenä. Ruokakin maistui suussa yhtä herkulliselta kuin aina. Bingo!

Emäntä ja isäntä keksivät, että olin syönyt sinä aamuna kuivattuja voikukanlehtiä, jotka ovat pupunruokaa parhaimmillaan, mutta saattavat värjätä pissan paloautonpunaiseksi.

Hassuja ovat emäntä ja isäntä, mutta luulen, että he rakastavat meikäkania melkoisesti.