Kani kesäkuntoon

"Onpa se lihava!" Uskokaa tai älkää, mutta näillä kolmella sanalla moni tuttava kommentoi marraskuun aikana ulkoista olemustani.Emäntä ja isäntä eivät ikinä olleet ajatelleet, että olisin lihava. Kommenttien jälkeen he kuitenkin pitivät monivaiheisen keskustelutuokion, jossa kartoitettiin, onko Gustav Kani lihava, miten lihava Gustav Kani on, mikseivät he olleet huomanneet Gustav Kanin lihavuutta, milloin Gustav Kani on lihonut, miksi hän on lihonut ja mitä lihomiselle voitaisiin tehdä.

Masu vähän leviää, kun pötkötän tällaisessa asennossa, mutta se johtuu vain paksusta turkista!

Pyöreät muodot ovat sitä paitsi kauniita!

Lopuksi emäntä ja isäntä nostivat minut vaa'alle, mikä oli järin loukkaavaa. No olin lihonut parissa vuodessa joitain satoja grammoja. "Kamalan paljon, kun ottaa huomioon, että kani on vain parikiloinen", emäntä kauhisteli.

Emäntä ja isäntä totesivat yhdessä tuumin, että koska liikuntaa on mahdoton lisätä - saanhan loikkia kaiket päivät vapaana kodissamme - pitää ruokaa vähentää. Siitä hetkestä lähtien Genesis-pellettien määrää on säännöstelty, nyyh, ja herkkuja annettu kovin säästeliäästi. Rusinoita ei ollenkaan, eikä jyvätankoja! :(

Pellettien vähentäminen on lisännyt heinänkulutustani melkoisesti! Nykyään mutustan joka päivä puoli heinähäkillistä heinää, mikä on kai ihan hyvä juttu. Ja uusi lempiharrastukseni on oksien järsiminen, syystä että mummulan naapuri päätti kaataa koivun ja minä sain oksat, jotka ovat kertakaikkisen herkullisia. Emäntä ja isäntä kehuivat minua kovin hienoksi pojaksi, joka iloloikkaa, vaikka saisi joululahjaksi pelkkiä risuja.

Meikäkanin risut.

Olen kyllä  melko varma, että jouluna saan suuhuni muutakin kuin risuja. Itse asiassa emäntä ja isäntä ovat luvanneet, että jouluna voimme yhdessä lipsua dieeteistämme, niin kuin perheen kuuluukin. Kautta viiksikarvojeni, tästä joulusta tulee herkullinen, pyöreä, leppoisa ja pömpöttävä!

No NYT turvottaa.

Ollaan ystäviä, jookos, niin kuin ananas ja kookos?

Viime aikoina olen tehnyt enemmän ja vähemmän tuttavuutta uusien ystävien kanssa. Ensimmäinen uusi ystäväni on nimeltään Roosa Rusakko. Tai itse asiassa hän ei ole ystäväni, vielä, mutta olen nähnyt hänestä kuvan ja kuullut lukuisia tarinoita, miten Roosa on hyvää vauhtia loikkaamassa meikäkanin reviirille. Roosa Rusakko sen sijaan ei tiedä vielä mitään minun olemassaolostani, harmi. Minä niin kovasti haluaisin Roosa Rusakosta tosiystävän - oman kultakäpäläisen, halipupun.

Tässä on kuva Roosasta:

Rosakon Ruusu, ei kun Rusakon Roosa, on tuhti tyllerö, joka viihtyy mummulan pihassa puskanjuurella. Hän asuu siellä, tai ainakin majailee. Roosa Rusakko nimittäin on menevä mimmi eikä viihdy pitkiä aikoja paikoillaan, ellei emännän äiti sitten vie puskanjuurelle porkkanaa, salaatinlehtiä, tomaattia, omenanpalasia ja sen sellaista.

Pari viikkoa sitten meille taas muutti varsin valovoimainen puputyttö, Lumi Pupu. Isäntä ja emäntä olivat nähneet Lumin jo muutamaa päivää aikaisemmin jossain kaupassa, ja parin päivän päästä isännän oli pakko käydä hakemassa Lumi meille - niin suuren vaikutuksen Lumi oli isäntään tehnyt.

 Tässä kuva Lumista:

Lumi on häikäisevä persoona ja hänessä on ainutlaatuista latausta, säpinää! Etenkin hänen sähköjohdossaan, johon haluaisin iskeä LUMENvalkoiset sapelihampaani, nam!

Mutta arvatkaas mitä? Kun Lumi oli viettänyt meillä ensimmäisen yönsä, huomasimme aamulla emännän kanssa, että kaikki parvekkeella puoli vuotta kukkineet pelargoniat olivat yhtäkkiä kuolleet ja ikään kuin laonneet kasaan. Tulin siihen lopputulokseen, että Lumi oli ne yön aikana tuhonnut. Kasvien piti olla minun minun minun! Sen koommin en ole halunnut Lumin kanssa hieroa tuttavuutta.

Kaikki meni.

Kolmas uusi tuttavuutemme on yläkerran Haukkuva Hurtta. Emme ole vielä emännän ja isännän kanssa nähneet, miltä hän näyttää, mutta ainakin hän kuulostaa kamalalta emmekä halua ystävystyä hänen kanssaan. Hän haukkuu öisin, ulvoo päivisin ja vikisee viikonloput. Ja meikäkanilla on vieläpä niin herkät korvat, että ruma räksytys viiltää korviani triljoonan desibelin voimakkuudella! Onneksi olen sentään niin kova kundi, etten Haukkuvaa Hurttaa pelkää. Sen sijaan Roosa Rusakon kaltainen herkkä neito voisi olla Haukkuvasta Hurtasta kauhuissaan.

Vaikka uudet ystävät tuovat elämään jännitystä, ei vanhojakaan laumatovereita saa unohtaa. Onneksi emäntään voi aina luottaa, toisin kuin Lumi Pupuun.

Pus!

Kesäkukat, joulujohdot

Tänään meikäkani pääsi pitkästä aikaa parvekkeelle emännän kanssa. Mukavaa oli, vaikka käpäläni kohmettuivat, hengitys höyrysi, viima vinkui ja sitä rataa.

Parvekevierailullemme oli toki syy, joka oli painava kuin Genesis-pellettipussi: näin marraskuun puolivälissä elämme nimittäin niitä aikoja vuodesta, kun meikäkanin johtotehtävät lisääntyvät räjähdysmäisesti. On aika asentaa jouluvalot! Tai talvivalot, niin kuin isäntä ja emäntä niitä kutsuvat syystä että meidän kotiamme jouluvalot koristavat marraskuusta huhtikuuhun.

Loikin parvekkeelle emännän valoassistentiksi. Hyvin pian kuitenkin totesimme, että kesäkukathan kukkivat vielä. Hassuja kesäkukkia, kun näin marraskuussakin ovat täydessä terässä lukuisista hampaaniskuista, vakavasta nestehukasta ja muista taponyrityksistä huolimatta.

Emäntä alkoi heti empiä, ettemme voi asentaa talvivaloja parvekkeelle, jossa kesäkukat kukkivat.

Päätimme pitää jouluvalonasennusasiasta äänestyksen. Emäntä antoi ei-äänen. Meikäkani teki iloloikan, mikä tarkoitti kyllä-ääntä. Mielestäni johtojen ja kukkien rouskuttaminen eivät ole ollenkaan toistensa poissulkevia toimintoja.

Päätös jäi siis tältä erää tekemättä. Odotamme, että tuomariston puheenjohtaja, isäntä, suvaitsee saapua kotiin ja kertoo, pääsenkö johtotehtäviin nyt vai heti.

Kissa on nostettava pöydälle

Emäntä on kertakaikkisen ihana varsinkin niinä ohikiitävinä hetkinä, kun hän saa yllättäviä päähänpistoja. Enkä nyt tarkoita päähänpistoilla niitä kurjia keksintöjä, että "leikataanpa Gustav Kanin kynnet", vaan niitä älynväläyksiä, että "syödäänpä banaania kilpaa" tai "rakennetaan kotiimme kaivamissimulaattori".

Eräänä viikonloppuna emäntä keksi, että hän haluaa sisustaa huonettani. "Kaikista suurmiehistä teetetään seinälle aina suuret muotokuvat - miksei siis Gustav Kanistakin", emäntä totesi, ja alkoi miettiä, mikä on kaikkien aikojen paras kuva, joka meikäkanista on otettu.

Olen kuitenkin sen verran kuvauksellinen kaniherra, että yhden parhaan kuvan valitseminen olisi ollut mahdotonta. Niinpä emäntä päätti teettää huoneeni seinälle seitsemän kuvan laajuisen kuvakokoelman. Jo muutaman päivän päästä postinjakaja kiikutti ne kotiimme, ja otimme posteljoonin iloloikaten vastaan.

Kuvat olivat täydellisiä, aivan kuten meikäkanikin. Oli pakko loikata häkin katolle, jotta pystyin tarkastelemaan noita uusia sisustuselementtejä lähemmin.

 

 Emäntä ei syystä tai toisesta tykännyt, että pompin häkin katolle. Vielä vähemmän hän on riemuissaan siitä, että käyn nykyään lähes päivittäin häkin katolta käsin tarkastelemassa muotokuviani. Häkin katolta jatkan matkaa työpöydälle ja sitä kautta keplottelen itseni johtotehtäviin. Pöydällä onkin johtotehtäviä yllin kyllin: ensin tarjolla on isännän läppärin johto. Sitten vuorossa on lisänäytön johto ja työvalon johto. Ulkoisen kiintolevyn johto taitaa jo mennä ylitöiksi.

Tänäänkin emäntä kävi nostamassa meikäkanin kolmesti pois pöydältä. Mutta ollaan me kaninsukuiset älykkäitä: aina sanotaan, että kissa pitää nostaa pöydälle, mutta me välkyt, johtotehtäviin tarkoitetut pitkäkorvat hyppäämme sinne ihan oma-aloitteisesti.

Kävipä hassusti

Meikäkani on taas viime päivinä kokenut viiksikarvoja värisyttäviä asioita! Ensinnäkin emäntä varasti jääkaapista porkkanani. "Tällainen peli ei vetele", totesin, ja möksähdin emännälle hetkellisesti. Aloin leppyä vasta, kun nenäni haistoi keittiöstä kantautuvan, herkullisen tuoksun.

Loikin murututkani kanssa varovaisesti keittiöön, jossa emäntä oli parhaillaan tempaisemassa porkkanantuoksuisia leipäsiä ulos uunista. Emäntä otti kaksi sämpylää leipälautaselle ja loikki niiden kanssa olohuoneeseen. Hän asetti sämpylät hetkeksi sohvapöydälle, ja silloin koitti minun hetkeni! Keräsin kaikki voimani, ponnistin sohvalta kohti sohvapöytää ja tavoitin sämpylän. Haukkasin porkkanasämpylästä palasen! Haukkasin toisen palasen! Ja kolmannen!

Tiesitte varmaan jo entuudestaan, että rakastan leipää. Yleensä minulle kuitenkin tarjoillaan vain kuivattua ruisleipää, mutta nyt leipä oli pehmeää ja vaaleaa ja leivän sisällä oli porkkanaraastetta. Lisäksi leivän päällä oli voita, ja se suli ihanasti lämpimän leivän päällä. Tämä oli elämäni enismmäinen lämmin ateria, ja kautta viiksikarvojeni, tästedes vaadin ruokani aina lämpimänä, voideltuna, vastavalmistettuna ja pehmeänä.

PS: Saat anteeksi, emäntä. Porkkanani menivät tosi hyvään tarkoitukseen.


Sitten vähän ikävämpiin tunnelmiin: tiedätte kai, että emännän ja isännän päälaella ei karva kasva läheskään yhtä tuuheana kuin minun päälaellani. Meikäkani onkin alkanut kasvattaa talviturkkia jo aikapäiviä sitten. Emäntä taas havahtui vasta tässä muutama päivä sitten siihen tosiasiaan, että talvi tekee tuloaan. Niinpä hän alkoi neuloa itsellensä hattua.

Päätin loikkia olohuoneeseen neulojaemännän seuraksi. Lankakerä oli mukavasti olohuoneen lattialla, joten päätin tuupata sitä nenälläni. Sehän olikin mukava leikki! Kuovin lankakerää käpälilläni ja ohhoh, lanka sotkeutuikin kiinni takakäpälääni. Aloin kiertää ympäri olohuoneen pöytää ja pian katastrofin ainekset olivat koossa ja olin täysin sotkeutunut lankaan ja sohvapöydänjalkaan.

Kautta viiksikarvojeni, säikähdin niin, että päätin loikkia käpälämäkeen! En kuitenkaan vetänyt emäntää perässäni, sillä kudin tipahti emännän käsistä ja enää vain lankakerä ja puikot ja hatuntekele olivat kiinni takakäpälissäni ja kilkattivat perässäni.

Keittiön kohdalla isäntä sai minut kiinni ja tuli irrottamaan nuo perässäni roikkuvat käsityötarvikkeet käpälistäni. Lopulta selvisin tilanteesta pelkällä säikähdyksellä eikä perässäni kilkattanut puikkokaan onneksi mennyt masustani läpi, mutta emännän hatuntekele oli pilalla. Nyt hän joutuu kai kulkemaan koko talven kesäkarvassa, raukka.