Projektitoimintaa

Heippa!

Taas aika on vierähtänyt ihan kuin jäniksen selässä oltaisiin! No nytpä kerron kaiken, mitä meikäkanille on lähiviikkoina tapahtunut:

Ensinnäkin emäntä ja isäntä lähtivät matkalle etelään, koska heillä on niin ohuet talviturkit, etteivät he kestä talven kylmyyttä toisin kuin meikäkani, jonka turkki on pörheä mutta kuitenkin silkkinen, herkullisen toffeen värinen mutta kuitenkin puhdas ja täydellinen.

Emännän ja isännän matkan ajaksi eli liki kahdeksi viikoksi meikäkani matkusti mummulaan hoitoon autollamme, jota Friidaksi kutsutaan.

Tietenkin mummulassa oli kivaa - ainahan siellä on! Vähän tömäyttelin mielenosoituksellisesti takakäpälälläni, jos iltapalaa ei tarjoiltu oikeaan aikaan, eikä isoemäntä voinut myöskään koko hoitoajanjakson aikana siivota huonettani, sillä hän pelkäsi, että nakerran imurin letkuun reiän. Miksiköhän hän sellaista pelkäsi? Minä kun keskityin mummulointiaikana ihan toisenlaiseen projektitoimintaan, kuten tapetin repimiseen.

Tästä on hyvä jatkaa!

Kaksi kertaa livahdin mummulassa karkuun omasta huoneestani, joka sijaitsee yläkerrassa. Karkuretkilläni loikin rappusia pitkin alakertaan, kiersin kaikki alakerran huoneet ympäri ikään kuin kunniakierroksen tavoin ja kipitin takaisin yläkertaan omaan huoneeseeni.

Ai niin, ja rappusista tuli mieleeni, että kun emäntä ja isäntä olivat palanneet matkalta ja noutaneet minut takaisin kotiin, meille viimein selvisi Haukkuvan Hurtan henkilöllisyys! Emäntä ja isäntä törmäsivät Haukkuvaan Hurttaan eräänä iltana rappukäytävässämme.

Haukkuva Hurtta on siis kurja tyyppi, joka haukkuu öisin, ulvoo päivisin ja vikisee viikonloput. Emäntä oli kuvitellut, että piski olisi vähintään saksanpaimenkoiran kokoinen läähättäjä, mutta tällä kertaa normaalisti niin yliveto emäntäni oli niiiiin väärässä!

Haukkuva Hurtta nimittäin osoittautui mustaksi chihuahuahuaksi. Haukkuva Hurtta asuu yläkerrassamme ja hän ei osaa edes kivuta rappusia itse, vaan hänen emäntänsä kantoi häntä rappusissa! Naurettavaa. Meikäkani haluaa aina astella rappusissa itse. Ja Haukkuvan Hurtan on ihan turha vedota pienuuteensa, sillä meidän molempien säkäkorkeus lienee 15 senttimetrin hujakoilla, mutta hänen maavaransa on sentään isompi kuin meikäkanilla ja toisin kuin meikäkanilla, hänen käpälänpohjissaan on vieläpä liukastumista ehkäisevät polkuanturat.

Mummuloinnin jälkeen olen viettänyt lokoisia päiviä kotona. Koti on paras paikka! Olen päässyt parvekkeelle, josta bongasin mitä mainioimman kaivuutyömaan"

Kaivuuprojekti.

Viime aikoina olen toiminut myös pyykinkuivausprojektin virallisena valvojana.

Kaiken projektitoiminnan vuoksi olen ollut tosi nälkäinen. Eräänä päivänä popsin koko heinätelineen tyhjäksi. Vastaavaan suoritukseen en ollut vielä kertaakaan elämässäni venynyt, joten oli ihana huomata, että aktiiviset vatsanvenytysharjoitukset ovat viimein tuottaneet tulosta!

Kaikki meni!

Nälästä tuli mieleen, että iltana eräänä työnsin pyöreän pääni emännän puurokippoon ja söin banaaninpalat puuron päältä. Emäntä oli sen jälkeen varsin vihainen ja turkinpesussa minulla meni aika tovi, kun söpö naama oli ihan puurossa, mutta oli banaanivarkaus kaiken vaivan arvoinen!

Eikä emännän vihaisuus ollut mitään siihen verrattuna, miten vihaiseksi isäntä tuli yhtenä iltana. Se oli se ilta, kun istuin tapani mukaan sohvan selkänojalla ja epähuomiossa pissasin sohvalla istuvan isännän niskaan, hups. Mutta yhtään ei pissaa roiskahtanut sohvalle, vaan kaikki meni isännän niskaan, mikä oli mielestäni hyvä juttu, sillä isäntä on paljon helpompi pestä kuin sohva.

Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa

Taianomaista tätä vuotta! Meikäkanin vuosi on alkanut leppoisasti loikaten, ja erityisen tyytyväinen olen siihen, että joulun jälkeen pääsin viikon pituisen mummulointijakson jälkeen takaisin omalle reviirilleni - kotiin.

Sain joululahjaksi upean puutunnelin, josta tontut olivat osanneet tehdä mielettömän monikäyttöisen! Tässä se on:

Tykkään loikkia tunnelin läpi, kun olen matkalla esimerkiksi jääkaapilta vessalaatikolle. Toisinaan tykkään myös pötköttää tunnelissa. Yleensä kuitenkin kökötän tunnelin sisällä kaniasennossa ja syön samalla tunnelia sisältäpäin. Ah, miten hyvältä puun kuori maistuukaan!

Sitä vastoin en ole uskaltanut pompata tunnelin päälle - vielä. Ajattelin ensin sulatella joulukilojani, ei kun grammojani, ja kokeilla vasta sitten, kestääkö tunnelin katto painoani. Kamalan noloa, jos lahjatunneli heti romahtaisi!

On minulle jotain jännittävääkin tapahtunut: Tiedättehän, että viimekertaisesta parvekevierailustani oli kulunut ikuisuus - meikäkania kun ei päästetä parvekkeelle samaan aikaan joulukuusen kanssa, koska emäntä ei halua, että etenen jouluisiin johtotehtäviin, pyh. Loppiaisen jälkeen emäntä ja isäntä viimein kantoivat joulukuusen pois parvekkeelta ja meikäkani pääsi parvekkeelle haukkaamaan raitista ilmaa!

Iloloikkasin tyytyväisenä ovesta pihalle. Kiersin koko parvekkeen, haukkasin kappaleen kartiotuijasta, merkkasin parvekkeen tuolit omaksi reviirikseni, pistäydyin pöydällä, pomppasin pois, nakersin maton hapsua, merkitsin parvekeoven omakseni, kävin kuopimassa parvekelaatikossa olevaa multaa ja lopulta pysähdyin nuuhkimaan nurkkaa, jossa joulukuusi oli ollut.

Parvekkeen lattialla oli vielä muutama kuusenoksa. Söin ne siitäkin huolimatta, että emäntä piti minua pöhkönä ja varotteli, että neulaset alkaisivat pistellä masussani. Meinasin myös hörpätä kuusenjalasta vettä palanpainikkeeksi, mutta viime hetkellä vedin aikeeni takaisin ja loikin omalle kupilleni, jossa lukee Gustav Kani.

Kuusenheivaamisen jälkeen isäntä sitten sai älynväläyksen: roskakatoksemme eteen oli jätetty lojumaan monia kauniita joulukuusia, jotka kuka tahansa olisi voinut korjata parempaan talteen - ilmaiseksi! Emäntä ja isäntäkin olisivat voineet tuoda toistakymmentä joulukuusta meille, minun huoneeseeni, ja niin olisin saanut huoneeseeni mahtavan kuusimetsäsimulaation! Kyllä kuusenrunkoja olisi ollut paljon mukavempi nakertaa kuin tyhmän tunnelin sisäpintaa.

Kani kesäkuntoon

"Onpa se lihava!" Uskokaa tai älkää, mutta näillä kolmella sanalla moni tuttava kommentoi marraskuun aikana ulkoista olemustani.Emäntä ja isäntä eivät ikinä olleet ajatelleet, että olisin lihava. Kommenttien jälkeen he kuitenkin pitivät monivaiheisen keskustelutuokion, jossa kartoitettiin, onko Gustav Kani lihava, miten lihava Gustav Kani on, mikseivät he olleet huomanneet Gustav Kanin lihavuutta, milloin Gustav Kani on lihonut, miksi hän on lihonut ja mitä lihomiselle voitaisiin tehdä.

Masu vähän leviää, kun pötkötän tällaisessa asennossa, mutta se johtuu vain paksusta turkista!

Pyöreät muodot ovat sitä paitsi kauniita!

Lopuksi emäntä ja isäntä nostivat minut vaa'alle, mikä oli järin loukkaavaa. No olin lihonut parissa vuodessa joitain satoja grammoja. "Kamalan paljon, kun ottaa huomioon, että kani on vain parikiloinen", emäntä kauhisteli.

Emäntä ja isäntä totesivat yhdessä tuumin, että koska liikuntaa on mahdoton lisätä - saanhan loikkia kaiket päivät vapaana kodissamme - pitää ruokaa vähentää. Siitä hetkestä lähtien Genesis-pellettien määrää on säännöstelty, nyyh, ja herkkuja annettu kovin säästeliäästi. Rusinoita ei ollenkaan, eikä jyvätankoja! :(

Pellettien vähentäminen on lisännyt heinänkulutustani melkoisesti! Nykyään mutustan joka päivä puoli heinähäkillistä heinää, mikä on kai ihan hyvä juttu. Ja uusi lempiharrastukseni on oksien järsiminen, syystä että mummulan naapuri päätti kaataa koivun ja minä sain oksat, jotka ovat kertakaikkisen herkullisia. Emäntä ja isäntä kehuivat minua kovin hienoksi pojaksi, joka iloloikkaa, vaikka saisi joululahjaksi pelkkiä risuja.

Meikäkanin risut.

Olen kyllä  melko varma, että jouluna saan suuhuni muutakin kuin risuja. Itse asiassa emäntä ja isäntä ovat luvanneet, että jouluna voimme yhdessä lipsua dieeteistämme, niin kuin perheen kuuluukin. Kautta viiksikarvojeni, tästä joulusta tulee herkullinen, pyöreä, leppoisa ja pömpöttävä!

No NYT turvottaa.

Ollaan ystäviä, jookos, niin kuin ananas ja kookos?

Viime aikoina olen tehnyt enemmän ja vähemmän tuttavuutta uusien ystävien kanssa. Ensimmäinen uusi ystäväni on nimeltään Roosa Rusakko. Tai itse asiassa hän ei ole ystäväni, vielä, mutta olen nähnyt hänestä kuvan ja kuullut lukuisia tarinoita, miten Roosa on hyvää vauhtia loikkaamassa meikäkanin reviirille. Roosa Rusakko sen sijaan ei tiedä vielä mitään minun olemassaolostani, harmi. Minä niin kovasti haluaisin Roosa Rusakosta tosiystävän - oman kultakäpäläisen, halipupun.

Tässä on kuva Roosasta:

Rosakon Ruusu, ei kun Rusakon Roosa, on tuhti tyllerö, joka viihtyy mummulan pihassa puskanjuurella. Hän asuu siellä, tai ainakin majailee. Roosa Rusakko nimittäin on menevä mimmi eikä viihdy pitkiä aikoja paikoillaan, ellei emännän äiti sitten vie puskanjuurelle porkkanaa, salaatinlehtiä, tomaattia, omenanpalasia ja sen sellaista.

Pari viikkoa sitten meille taas muutti varsin valovoimainen puputyttö, Lumi Pupu. Isäntä ja emäntä olivat nähneet Lumin jo muutamaa päivää aikaisemmin jossain kaupassa, ja parin päivän päästä isännän oli pakko käydä hakemassa Lumi meille - niin suuren vaikutuksen Lumi oli isäntään tehnyt.

 Tässä kuva Lumista:

Lumi on häikäisevä persoona ja hänessä on ainutlaatuista latausta, säpinää! Etenkin hänen sähköjohdossaan, johon haluaisin iskeä LUMENvalkoiset sapelihampaani, nam!

Mutta arvatkaas mitä? Kun Lumi oli viettänyt meillä ensimmäisen yönsä, huomasimme aamulla emännän kanssa, että kaikki parvekkeella puoli vuotta kukkineet pelargoniat olivat yhtäkkiä kuolleet ja ikään kuin laonneet kasaan. Tulin siihen lopputulokseen, että Lumi oli ne yön aikana tuhonnut. Kasvien piti olla minun minun minun! Sen koommin en ole halunnut Lumin kanssa hieroa tuttavuutta.

Kaikki meni.

Kolmas uusi tuttavuutemme on yläkerran Haukkuva Hurtta. Emme ole vielä emännän ja isännän kanssa nähneet, miltä hän näyttää, mutta ainakin hän kuulostaa kamalalta emmekä halua ystävystyä hänen kanssaan. Hän haukkuu öisin, ulvoo päivisin ja vikisee viikonloput. Ja meikäkanilla on vieläpä niin herkät korvat, että ruma räksytys viiltää korviani triljoonan desibelin voimakkuudella! Onneksi olen sentään niin kova kundi, etten Haukkuvaa Hurttaa pelkää. Sen sijaan Roosa Rusakon kaltainen herkkä neito voisi olla Haukkuvasta Hurtasta kauhuissaan.

Vaikka uudet ystävät tuovat elämään jännitystä, ei vanhojakaan laumatovereita saa unohtaa. Onneksi emäntään voi aina luottaa, toisin kuin Lumi Pupuun.

Pus!

Kesäkukat, joulujohdot

Tänään meikäkani pääsi pitkästä aikaa parvekkeelle emännän kanssa. Mukavaa oli, vaikka käpäläni kohmettuivat, hengitys höyrysi, viima vinkui ja sitä rataa.

Parvekevierailullemme oli toki syy, joka oli painava kuin Genesis-pellettipussi: näin marraskuun puolivälissä elämme nimittäin niitä aikoja vuodesta, kun meikäkanin johtotehtävät lisääntyvät räjähdysmäisesti. On aika asentaa jouluvalot! Tai talvivalot, niin kuin isäntä ja emäntä niitä kutsuvat syystä että meidän kotiamme jouluvalot koristavat marraskuusta huhtikuuhun.

Loikin parvekkeelle emännän valoassistentiksi. Hyvin pian kuitenkin totesimme, että kesäkukathan kukkivat vielä. Hassuja kesäkukkia, kun näin marraskuussakin ovat täydessä terässä lukuisista hampaaniskuista, vakavasta nestehukasta ja muista taponyrityksistä huolimatta.

Emäntä alkoi heti empiä, ettemme voi asentaa talvivaloja parvekkeelle, jossa kesäkukat kukkivat.

Päätimme pitää jouluvalonasennusasiasta äänestyksen. Emäntä antoi ei-äänen. Meikäkani teki iloloikan, mikä tarkoitti kyllä-ääntä. Mielestäni johtojen ja kukkien rouskuttaminen eivät ole ollenkaan toistensa poissulkevia toimintoja.

Päätös jäi siis tältä erää tekemättä. Odotamme, että tuomariston puheenjohtaja, isäntä, suvaitsee saapua kotiin ja kertoo, pääsenkö johtotehtäviin nyt vai heti.