torstai 31. toukokuuta 2012

506 ikkunaa tässä talossa on kaikkiaan. Niitä puhtaaksi kai milloinkaan et saa!

Eräänä aamuna emäntä penkoi hermostuneena eteisen komeroa. Tällä kertaa hän ei tosin ottanut komerosta esiin sitä pitkäletkuista, kurjasti pörisevää konetta, vaan hän bongasi kaapista vesisaavin, lastoja ja jonkinnäköisiä rättejä. Sitten hän liittyi taloustikkaiden jatkeeksi ja alkoi hinkata ikkunoita puhtaaksi. Se se vasta olikin itsetuhoisen näköistä toimintaa! En oikein ymmärrä, miksi laseja ylipäänsä pitää jyystää sellaisella raivolla. Nehän ovat niin korkeallakin, ettei ketään voi haitata, jos ne ovat likaisia. Mummulassa minulla tosin on lattian rajassa ikioma pikkuikkuna, "pupun ikkuna", josta seuraan päiväunieni lomassa maailman menoa. Sen voisi toki puhdistaa, sillä lasiin on tarttunut nenänjälkiä.

Virheistä viisastuneena olen oppinut, että ikkunoiden pesun aikana minun on syytä pysyä kaukana emännästä – en pidä vedestä enkä ainakaan tahdo, että vesipisaroita roiskuu turkilleni. Joskus kun olen mennyt omin päineni olohuoneeseen tai napannut emännän hiustenkuivaajan johdon poikki, emäntä suihkuttaa nenälleni vettä sellaisesta suihkupullosta. Sepä vasta onkin kenkkumainen rangaistus, sillä suihkautuksen jälkeen minun pitää nuolla koko turkkini puhtaaksi takakäpäliä, korvakarvoja ja vatsanalustaa myöden. Kaunis turkki on ylpeydenaiheeni, ja stressaannun, jos joku sotkee tai kastelee sen.

Ikkunanpesun aikaan on myös se vaara, että emäntä taloustikkailta alas astuessaan tallookin minun päälleni. Emäntä on niin holtiton! Viimeksi ikkunoita pestessään hän laskeutui taloustikkailta suoraan vesisaaviin, potkaisi saavin nurin ja päätti siis pestä ikkunoiden lisäksi myös lattiat. Kuivausoperaation aikana hän myös keikautti viherkasvin nurin – ilmeisesti vain minua ilahduttaakseen. Hänellä oli ilmeisesti huono omatunto, kun ei ollut ikkunoiden pesun takia päässyt antamaan minulle perinteistä otsansilitys-poskienrapsutus-korvienhipelöinti-hemmotteluhetkeään. Mutta kyllä emännän järjestämä viherkasvihuvittelu piristi minua niin paljon, että riensin oitis tapahtumapaikalle kuopimaan kukkamultaliejua. Ja kyllä, käpälät likastuivat, mutta tämä sentään oli sen arvoista!

perjantai 18. toukokuuta 2012

Matkustan ympäri maailmaa, boksissa leipää ja heinää vaan

Minä se vasta olen aikamoinen reissukani. Emäntäni ja isäntäni olivat tämän viikon jossain työmatkalla ­­­– en tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa, mutta lähtiessään emäntäni suukotti minua niin hanakasti, että lopulta otsani oli ihan kuolassa, yhh. Minut vietiin työmatkan ajaksi mummulaan hoitoon, ja se jos mikä oli mukavaa, sillä mummulassa eteeni heiteltiin viinirypäleitä ja voikukanlehtiä kerran kymmenessä minuutissa. Kun illalla sitten oli aika mennä nukkumaan ja emäntäni äiti yritti ruuan avulla houkutella minua häkkiin, olin kuin en olisi huomannutkaan kuppiini kilahtavia porkkanan- ja kurkunpalasin. Ei minunkaan vatsani ole niin pohjaton, että minulla olisi vielä loppuillasta nälkä, jos olen koko päivän popsinut välipaloja! Niinpä minun tahtoni lopulta voitti ja sain iloloikata vapaana myös koko yön.

Tälläkin kertaa matkustin mummulaan emännän ja isännän autolla, jota Friidaksi kutsutaan. Minun paikkani on Friidan takapenkillä, turvavöihin kiinnitetyssä kuljetusboksissa. Yleensä en pidä matkustamisesta. Erityisen raskasta matkustaminen on, kun emntäni laulaa koko matkan sitä Jospas minä kissan saisin -laulua. Kun emäntä ja isäntä kotona ollessaan nostavat reppunsa eteisen lattialle, tiedän, että lähtö on lähellä. Silloin kipitän sohvan taakse turvaan. Jos pääsy sohvan taakse on estetty, menen vessalaatikkoon tarpeille ja näyttelen, että vatsani on jumissa. Emäntä on niin hövelisydäminen, ettei hän millään raaski nostaa minua kuljetusboksiin, mikäli olen tarpeillani. Jos kuitenkin käy niin, että he saavat minut kiikkiin kuljetusboksiin, ainakaan mitään en matkan aikana syö! Friidan hurina on aivan liian epäilyttävää. Joskus oikein harmittaa, kun joudun katselemaan koko automatkan ajan edessöni nököttävää leivänpalaa, mutta en uskalla eväitäni syödä. Mutta tunnistan sentään kotipihan ja mummulan pihan, ja kun emäntä kantaa minua autosta sisälle, niin silloin alkaa minun boksistani kuulua rouskutus.

Kerran olen matkustanut emännän kanssa myös junalla. Junassa oli paljon rennompaa kuin autossa, ja uskalsin jopa syödä. Sain ihan oman junalipunkin ­­­– en siis matkannut jäniksenä. Lemmikkivaunussa edessämme istui maailman suurin ja läähättvin saksanpaimenkoira. Hurtta lähestyi kuljetusboksiani vähän väliä, työnsä ylisuuren kuononsa kiinni boksini ristikkoon ja yritti saada huomioni. Meikäkani kuitenkin jatkoi heinän mutustelua eikä korvaansa lotkauttanut sille piskille. Ja arvatkaas mitä: piski pettyi välinpitämättömyydestäni niin, että pakeni huiskuhäntä koipiensa välissä oman emäntänsä luokse ja alkoi ulvoa niin surkeasti, että koko juna nauroi. Hah.

Urbanisoituneena kanina olen luonnollisesti reissannut myös bussilla ja metrolla. Joskaan en pidä bussi- tai metromatkustamisesta, sillä niissä vekottimissa ihmiset käyttäytyvät aivan kuin eivät olisi ennen kania nähneet. Kerrankin eräs punanuttuinen lettipää osoitteli minua koko bussimatkan ja huudahteli "Pupu, pupuu, pupuuu, puupuuuu, puuupuuuuu, pup pup puu puuu!" Ei ilmeisesti tiennyt, että osoittelu on epäkohteliasta.