Gustav Hullukani?

"Joskus perään ne huutaa: Sä oot hullu, hullu, hulluhan sä oot!" Niin laulaa Maija Vilkkumaa. Ja hulluksi minua kutsui myös eräs täti, joka kyläili meillä taannoin.

Siis kautta viiksikarvojeni, minäkö hullu? Tiedoksi vaan, että Kanien suvussa ei ole hullun kanin tautia diagnosoitu. Mutta hulluksi haukkuivat, kun pyöritin aktivointipalloani niin vimmatusti, että unohdin syödä pallosta tippuneet namit. Vauhtini oli jopa niin kova, että käpäläni sutivat parketilla tyhjää ja törmäilin pöydän jalkoihin.

Hulluksi haukkuivat, kun villiinnyin huomiosta ja aloin syöksähdellä emäntää, isäntää ja tätiä kohti hampaat edellä. No kai minä nyt villiinnyn huomiosta, jos olen ollut koko pitkän päivän yksin häkissä pimeässä kodissa ja yhtäkkiä minua onkin kuusi kättä silittämässä.

Mutta kaiken tämän jälkeenkin täti halusi nukkua samassa huoneessa kanssani - minun huoneessani. Jossain vaiheessa aamua minua alkoi ärsyttää: täti vaan käänsi raukeana kylkeään, kun taas minua ei väsyttänyt yhtään. Niinpä aloin pamautella raivoisasti takakäpälälläni, tyyliin: "Herätyyyys *PAM*! MINÄ täällä *PAM*! MINÄ olen *PAM* hereillä *PAM*! MINÄ haluan ulos HÄKISTÄÄÄÄÄ *PAM PAM PAM*!” Ja kappas, pian oli tätikin hereillä! Mutta...vain kääntääkseen kylkeään. Hän ei ollut huomaavinaankaan minua, mistä olen erittäin järkyttynyt. Hän ei vapauttanut minua häkistä, mistä olen äärimmäisen pettynyt. Hän ei antanut minulle aamiaista, mistä olen niin vihainen, että jos osaisin murahdella, murahtelisin än-yy-tee-NYT. Yhyyyy, hän ei ollut lainkaan yhtä hövelisydäminen kuin emäntäni.

Kerran he haukkuivat minua hulluksi, kun hyppäsin sohvan selkänojalle ja sieltä ihmisen olkapäälle ja nappasin ihmisen suusta ruuat ja loikin ryöstösaaliini kanssa pakoon. Jo esi-esi-esi-isäni metsäjänis sai huomata, että elämä on kovaa eloonjäämistaistelua: talvisin ravintoa on aika hintsusti tarjolla ja kaikkien puskien oksat ja kuoret on tuhottav...ei kun käytettävä ravinnoksi. Peijakkaan ihmiset vaan ovat alitajuntaisesti jotain jäniseläinvastaisia: luonnossa he virittelevät puihin niitä viheliäisiä runkosuojia, ja yhtä lailla emäntä ja isäntä yrittävät syödä jääkaapista minun omenani. Pakko tässä maailmassa on puolensa pitää!

Puolensa pitämisestä tuli mieleen, että yritän totisesti olla aina skarppina ja bongailla kotoamme potentiaalista ravintoa. Kun isäntä ja emäntä vaikka tekevät itsellensä voileipiä, pyörin heidän jaloissaan siltä varalta, että heiltä tipahtaa lattialle salaatinlehtiä, kurkunviipaleita tai peräti kokonainen leivänkannikka. Kerran tosin kävi vähän hassusti: huomasin, että toheloluonteiselta emännältäni oli tipahtamassa jotain käpälästä. En ehtinyt huomata, mikä se oli, mutta päätin salamannopeasti syöksyä tuota tipahtavaa objektia kohti. Ja sitten: PAM! Sain metvurstipaketin päähäni. Ihan ei taju lähtenyt, mutta harmitus oli suuri. Siis ei siksi, ettei taju lähtenyt, vaan siksi, ettei lentävä objekti ollutkaan jäävuorisalaatti. Ja taas haukuttiin hulluksi.

Elämä on eloonjäämistaistelua. Tässä parempiin suihin menee emännän omenamehu nam.

Gustav rakastaa kotia!

Hei olen täällä taas! Katsokaa minua - olen täällä!

Ja hyvä niin. Joulu meni pöydällä.

Sitten tulimme kahden viikon mummuloinnin jälkeen kotiin. Ko-tiin! En uskonut enää näkeväni kotia. Luulin, että minut on tuomittu elämään loppuikäni kissankäryisessä mummulassa, jossa minut syötetään palleroksi, joka ei jaksa hypätä edes 70-senttisen esteen yli ja jonka vitivalkoinen masu likastuu, kun se viistää maata kun maha on niin pallo ja käpälät liian lyhyet.

Sitten tulimme kotiin. Ko-tiin. (Sanoinko minä sen jo?)

Heti kun minut laskettiin pois siitä hurjan kurjasta kuljetuskopista, vipelsin kodin ympäri ja tarkistin, että koti on entisellään: tuossa on minun häkkini. Kukaan ei myöskään ole kähveltänyt porkkananoranssista ruokakuppiani, Kaninkoloni on oma ihana itsensä, sohvan taakse pystyy edelleenkin pujahtamaan piiloon, telkkari on tallessa jes, sohvapöydän alla voi ottaa päikkärit, jaahas, jääkaappiakaan ei ole varastettu, mahtavaa, keittiön matolla on hauska iloloikata. Ja iloloikata ja iloloikata.

 Emäntä ja isäntäkin ovat entisellään. En uskonut koskaan sanovani tätä, mutta...se on ihanaa! Silittäkää otsaani. Oih, tuntuu niin mukavalta. Vielä vähän. Juu. Tästä se uusi vuosi alkaa. Älkää vielä lopettako. Kiltti, silitä vielä vähän. Purrrrr.

Nämä kaksi kotonaoloviikkoani olen vain nauttinut siitä, että kaikki on ennallaan. Ja kautta viiksikarvojeni, kaikki kunnon otuksethan aloittavat tammikuussa kuntoiluprojektin - niin myös meikäkani ja emäntä. Treeniohjelmamme: hyppään sängyssä makaavan emännän oikealle puolelle. Hyppäään emännän mahan päälle. Hyppään emännän vasemmalle puolelle. Hyppään mahan päälle. Iiks. Hyppään oikealle puolelle. Hyppään mahan päälle. Örps. Hyppään vasemmalle puolelle. Hyppään mahan päälle. Hik. Hyppään oikealle puolelle. Hyppään mahan päälle. Auts. Hyppään vasemmalle puolelle. Tipun sängystä, hups. Emäntä valittaa, että olen hyppinyt hänen mahansa lättymäisen littanaksi. Hah - se oli tarkoituskin!

Näiden kahden viikon aikana olen aloittanut myös älyllisen työskentelyn - haluanhan, että vuoden 2013 aikana kehityn entistä terävähampaisem..ei vaan terävä-älyisemmäksi. Sain joululahjaksi älypelin, joka on kelpo kapistus. Pelissä pitää etsiä kuppien alta ruokaa, ja siinä on kolme vaikeustasoa: 1) Kanan aivo -taso, 2) Katti keskiverto -taso ja 3) Kyvykäs kaniinieläin -taso.

Löydän ruuat kuppien alta jopa pelin vaikeimmalla tasolla, tietty. Isäntä vaan on voinut melko kehnosti viime aikoina: hän on meinannut kuolla nauruun, kun hän on pelannut älypeliä kanssani. Minulla kun on vähän omintakeinen tyyli etsiä nameja: useimmiten en tyydy nostelemaan kuppeja söpösti talttahampaillani, vaan jyrään kupit kumoon koko kahden kilogramman elopainollani tai kuovin peliä etukäpälilläni niin, että kaikki kupit lennähtävät ilmaan ja vierivät kierivät pitkin maailmaa.

Toinen uusi aarteeni, jonka sain joululahjaksi, on heinätunneli. Toivoin itse asiassa tunnelia, joka on tehty heinästä, mutta Joulupukki on ilmeisesti jo niin ikivanha ja hatara-aivoinen, että hän oli käsittänyt asian vähän väärin ja sain liki metrin pituisen tunnelin, jonka voi täyttää heinällä. No mutta tämä on paljon kivempi. Kukkuu!