keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Kovan onnen Gustav

:(
Viimeiset seitsemän päivää ovat olleet meikäkanille viiksikarvoja vapisuttavaa aikaa. Osittain se on kyllä emännän vika - hän on niin tohelo! Eräänäkin päivänä olimme viettämässä seesteistä, joka-aamuista telkkarinkatseluhetkeämme olohuoneessa. Emäntä istui sohvalla, nakersi aamupalaleipäänsä ja katsoi samalla aamu-Muumeja. Minä olin asettunut olkkarin pöydän alle pötköttämään. Kaikki oli hyvin, kunnes emäntä kaatoi puolen litran vetoisen kahvimukinsa olohuoneen pöydälle.

Kahvi valui pöydälle ja meikäkani pötkötti autuaan tietämättömänä pöydän alla. Pöydältä kahvi alkoi valua, ei lattialle, vaan minun päälleni! Vieläkään en ymmärtänyt, mikä katastrofi oli tapahtumassa.

Hiljalleen turkkiini alkoi ilmestyä ylimääräisiä, ruskeita läikkiä. Meikäkani ei vielä siinäkään vaiheessa huomannut mitään eroa entiseen - onhan turkissani luonnostaankin kahvinruskeita läikkiä.

Emäntä oli kuitenkin sitä mieltä, että näytän paremmalta ruskea-valkoisena kuin kokoruskeana. Niinpä hän haki keittiöstä tiskirätin ja alkoi hinkata turkkiani puhtaaksi. Naksutin tyytyväisenä hampaitani, kun emäntä pyyhki, kuivasi, nyppi ja pörrötti turkkiani. Ah, silitystä, kyllä kiitos!

Toisen järkytyksen koin, kun emäntä ja isäntä laittoivat kaikki kotimme matot rullalle, sulkivat minut häkkiin ja loikkivat mattojen kanssa pitkäksi aikaa jonnekin. Myöhemmin selvisi, että he olivat käyneet pesemässä matot! Paluuta entiseen ei ollut, sillä kaikki mattojen tutut hajut olivat poissa! Matoissa ei myöskään ollut enää yhtään ruskeaa tai valkoista karvaa, ei tomaatinjälkiä eikä läiskiä kohdissa, joissa olin syönyt banaania. Sitä vastoin matot tuoksahtivat jollekin ihme männylle, yh! Koska en onnistunut etukäpälilläni rullaamaan niitä kurjia, puhtaita mattoja pois lattiasta enkä myöskään onnistunut syömään mattoja pois, minun oli vain kieriskeltävä mattojen päällä ja tartutettava oma hajuni takaisin mattoihin.

Sen jälkeen kun turkkini oli tärvelty kahvilla ja kodin viihtyvyys oli pilattu puhtailla matoilla, tapahtui vielä se kolmas välikohtaus, jossa meikäkani pääsi likipitäen hengestään: olin ulkona kävelyllä emännän kanssa, ja vastaan loikki seurue, johon kuului kaksi ihmistä jotka olivat jopa pöllömpiä kuin emäntä, raidallinen ronski kissa ja otus, jota en tunnistanut, mutta myöhemmin kuulin sen olevan mäyräköira.

Kun kohtasimme, kissa sähisi minulle ja mäyräköira haukkui. Loikkasin oitis lähimpään pusikkoon piiloon, ja tällä kertaa en työntänyt puskaan ainoastaan päätäni, vaan kaivauduin keskelle puskaa kököttämään niin, ettei minusta näkynyt korvanpäätäkään.

Emäntä yritti sanoa raitakissankävelyttäjälle ja mäyräkoirantaluttajalle, että heidän olisi parasta häipyä niin kauas kuin mahdollista ja niin pian kuin suinkin, mutta mitä he tekivät: toivat sen räksyttävän mäyräkoiran MINUN puskani juurelle, aivan liki! Koira läähätti, sen yli-iso kieli roikkui ulkona suusta ja henki haisi, yh, ja koira työnsi kuononsa aivan kiinni minuun. Kuvottavaa. Me kanit sentään olemme sivistyneitä otuksia, sillä avaamme suumme vain kun a) syömme, b) juomme, c) peseydymme, d) nuolemme emäntämme varpaita tai d) haukottelemme.

Kun mäyräkoiranulkoiluttaja ja raitakissankävelyttäjä lopulta ymmärsivät poistua luotani, emäntä otti minut syliinsä ja lähti loikkimaan kotia kohti. Yleensä en tykkää sylissä matkustamisesta, vaan tahdon loikkia itse, mutta nyt pysyttelin koko kotimatkan emännän kainalossa. Kotona sekä emäntä että isäntä silittelivät otsaani, puhuivat minulle rauhoittavasti ja lupasivat ja vannoivat kautta kiven ja kannon ja omenanpalan puolustaa minua aina, kun kohtaan mäyräkoiria tai raitakissoja.

Koska olin kokenut niin kovia, emäntä ja isäntä antoivat minun pötkötellä koko loppupäivän olkkarin verhojen takana isännän takakaiuttimen alla. Tasaisin väliajoin he toivat minulle välipalaksi mansikoita, jotka ovat nykyään herkullisimmista herkuista kaikista herkuimpia, ja nukkumaanmennessä olinkin jo unohtanut sekä mäyräkoiran että raitakissan.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Meikäkani mökkiytyi

Minun on pakko olla maailman paras Gustav Kani, sillä viime viikonloppuna pääsin emännän ja isännän kanssa elämäni ensimmäistä kertaa mökille! Voin tunnustaa, että se oli yksi jännittävimmistä seikkailuista, mitä olen ikinä koskaan milloinkaan kokenut!

Ensin isäntä rajasi mökkeilyreviirini niin, että sain käyttööni vain yhden mökin huoneista. Koska pissailin kuitenkin kiltisti vessalaatikkoon ja istuin vessalaatikossa vaikkei ollut edes pissahätä ja tuijotin isäntää vielä herttaisimmalla kani-ilmeelläni syvälle silmiin, lopulta isäntä heltyi ja laajensi reviiriäni kahden huoneen suuruiseksi. Siinä olikin jo hyvin tilaa iloloikata!

Kaikkein huikeinta kuitenkin oli, kun emäntä ja isäntä kytkivät minut valjaisiin, mökin ovet avautuivat ja pääsin tutkailemaan ympäristöä. 
Raput on vähän pahat...

...pitää edetä askel kerrallaan...

...tämä rappuhommahan ei ole meikäkanille mikään kynnyskysymys.

Autot tai ruohonleikkurit eivät melunneet missään, vaan ulkona oli ihan(an) hiljaista, ja se jos mikä oli outoa.
Mihin on tultu?

Niinpä säpsähdin heti, kun rantakaislikko loiskahti. Myöhemmin emäntä sanoi, että se oli vain kala joka loikkasi ja sanoi plumpsis. Myös tuulen tuiverrus kuulosti siellä radiohiljaisuudessa niin voimakkaalta, että säikähdin. Pelästyneenä juoksentelin pitkin metsiä ja isäntä yritti pysyä kintereilläni. Kohtasin myös erään linnun, joka visersi niin korkealta taajuudelta, että korviani vihlaisi kurjasti. Lopulta pötkin pakoon kanootin alle.
Huh, turvassa!

Mökkitontin maaperä asetti hiukan haastetta liikkumiseeni, koska sora ja sepeli tuntuivat aluksi kurjilta käpäliäni vasten. Pian kuitenkin huomasin, että maa-aines oli erittäin otollisia kuoppien kaivamiseen!

Tähän sopii kuoppa!
Kaivoinkin pihalle monta hienoa monttua ja yritin myös kätkeytyä kuoppiini, mutta joka kerta a) olin vähän liian iso tai b) kuopat olivat vähän liian pieniä.

Ensin kaivetaan...

...sitten täytetään kuoppa kanilla.

Kaivoin kuoppia myös jyrkkään rinteeseen ja emäntä vähän hilpeänä naureskeli, ettei kania varsinaisesti ole lyhyine käpälineen, töpöhäntineen ja onnettomine kynsineen tarkoitettu kiipijäeläimeksi, joka tasapainottelee liukkaassa rinteessä. Pyh, mitä väliä sillä on, millaiseksi kani on luonnostaan kehitelty? Gustav Kani pystyy mihin vaan!


Ei hätää, emäntä, maa vaan tuntuu katoavan käpälien alta!

Myös mökkipihan kasvillisuus teki loikkimisesta haastavaa: mökki on metsikössä ja kun loikin korkeiden heinien ja pusikoiden yli, jouduin ponnistamaan toden teolla, koska luontainen maavarani on niin pieni. Toisaalta kun menin kasviston ali, kyyristyin mahdollisimman matalaksi maastonakiksi ja painoin korvat niskaani vasten, jotten joutuisi koskettamaan likaista kasvillisuutta. Toisaalta kasvillisuus oli kivaakin: sain syödä pihapolulta metsämansikoita ja talon takaa voikukanlehtiä, nam.

Operaatio Kani maastoutuu.

Vasta viimeisinä mökkeilypäivinä meikäkani uskalsi loikkia järven rantaan. Suhtauduin järveen hiukan epäileväisesti - enhän ollut koskaan ennen nähnyt tuollaisia vesimääriä. Itse asiassa vesikupissani oleva kolme desilitraa saattaa olla suurin vesimäärä, jonka kanssa olen ollut tekemisissä. Järveä olikin kiva ihmetellä kauempaa ja kaislikkoa kävin nuuhkimassa, mutta käpäläänikään en järveen kastanut!

Toi on kai se järvi.

Gusse-pojan mökkiloma ei suinkaan ollut vain vapautta ja vattupuskia, vaan yöksi minut teljettiin aina häkkiin. No yhtenä iltana tein kyllä emännälle ja isännälle selväksi, ettei häkkiin sulkeminen ole ollenkaan hauska asia: aloin raivoisasti viskoa häkissä ruoka- ja juomakuppiani. Yhden kanin mielenosoitukseni meinasi kuitenkin mennä mönkään, sillä kipot olivat niin raskaita, etten saanut niitä kumoon. Niinpä aloin etukäpälilläni kuopia ruokaa niin, että Genesis-pellettini sinkoilivat pitkin maailmaa. Rouskutin myös häkinalusmattoni kulmaa ja loiskutin vesikupin sisällön häkin matolle. Vielä aamullakin emäntä ja isäntä suhtautuivat minuun pelokkaasti ja tokaisivat, että pitänee viedä Gustav taas ulkoilemaan,että se leppyy eikä pure meitä.

Seikkailu on väsyttävää puuhaa.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Iloloikkaus 15.6.

Tadaa! Emäntä ja isäntä tosiaan ottivat kesäkuun puolivälissä tähänastisen elämänsä huikeimman iloloikkauksen ja sujauttivat sormukset toistensa käpäliin. Meikäkani sysättiin häähumusta syrjään ihan tyystin: minusta ei koulutettu häihin edes sormuspoikaa, sillä emäntä ja isäntä epäilivät, että bestmanin älykkyysosamäärä soveltuisi siihen tehtävään paremmin, pyh!

Sitä vastoin me kanit saimme luvan loikata emännän ja isännän hääkutsun kanteen, mikä oli kunnia-asia. Kun emäntä ja isäntä askartelivat kutsuja, tarjouduin iskemään hammasmerkkini jokaisen kutsun reunaan, jotta kutsut olisivat yksilöllisempiä. Emäntä ei pureskelluista hääkutsuista innostunut - harmi.

Meikäläinen oli myös mallina, kun emäntä ja isäntä sahailivat tienvarsiopasteita. Nyt häiden jälkeen saan ehkä yhden pupukylteistä huoneeni oveen, jipii! Emäntä ja isäntä siirtyivät kirkosta juhlapaikalle hevoskärryjen kyydissä. Jottei kOni olisi vienyt ihan kaikkea kunniaa, kärryn perään kiinnitettiin kAneja ihan kaksin kappalein. 


Ja juhlapaikalla ruokapöytiä ei toki numeroitu, vaan ne oli nimetty eläinten mukaan: oli sikailupöytä ja kukkoilupöytä ja kettuilupöytä, mutta ykköspöytä oli tietenkin pupupöytä. Siinä ruokaansa puputtivat emännän ja isännän vanhemmat ja muut läheiset lajitoverit.


Muutamat vieraat olivat myös taiteilleet kuviani onnittelukortteihin. Kautta viiksikarvojeni, miten herttaista. <3